Natsi-Saksa – ja syy, miksi sinne kannattaa mennä

Kansallissosialistinen Saksa eli natsi-Saksa, joskus myös Kolmas valtakunta (saks. Drittes Reich) ja vanhemmissa lähteissä Hitler-Saksa, tarkoittaa vuosien 1933–1945 aikaista Saksan diktatuuria, jota hallitsi Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue NSDAP johtajanaan Adolf Hitler. Valtion virallinen nimi oli Saksan valtakunta (saks. Deutsches Reich) vuoteen 1943, jolloin siitä tuli Suur-Saksan valtakunta (saks. Großdeutsches Reich).

Kansallissosialistien valtaannousua ja Weimarin tasavallan epäonnistumista on selitetty ennen muuta ensimmäisen maailmansodan seurauksilla, kuten ”Versailles'n häpeärauhalla” vuonna 1918 ja vaikeilla talousongelmilla. Puolueen nousu valtaan mahdollistui 30. tammikuuta 1933, jolloin presidentti Paul von Hindenburg nimitti Adolf Hitlerin uuden hallituksen johtajaksi eli valtakunnankansleriksi. Tuolloin hallituksessa oli mukana vielä muitakin puolueita, ja virallisesti kyseessä oli vain normaali hallituksen vaihdos, mutta varsin pian Hitler sai itselleen kaiken vallan. Maaliskuussa 1933 valittu parlamentti sääti valtalain, jolla Hitlerille myönnettiin poikkeuksellisen laajat valtuudet, aluksi neljäksi vuodeksi. Tämän mukaan hänellä oli oikeus säätää lakejakin ilman parlamentin myötävaikutusta. Tämän jälkeen parlamentti ei kokoontunut kuin muutamia kertoja antaakseen joillekin kaikkein tärkeimmille päätöksille virallisen vahvistuksen.

Natsi-Saksa menetti johtajansa, kun Hitler teki itsemurhan sodan viime hetkillä huhtikuussa 1945. Natsi-Saksan lakkaaminen oli seuraus sen tappiosta toisessa maailmansodassa. Sodan päättymisen jälkeen voittaneet järjestivät Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnit, joissa syytettiin ja tuomittiin kansallissosialisteja. Osa tuomituista teloitettiin.

Nimitys ”kolmas valtakunta” (saks. Drittes Reich) korosti kansallissosialistien tapaa ajatella propagandassaan oman hallintonsa olevan ”ensimmäisen valtakunnan” eli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja ”toisen valtakunnan” eli vuonna 1871 lukuisista Saksan valtioista muodostetun Saksan keisarikunnan jatkumoa. Väliin jäävän Weimarin tasavallan ei katsottu olevan valtakunta. Nimellä ”tuhatvuotinen valtakunta” taas viitattiin melkein tuhat vuotta kestäneeseen Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan (843–1806) sekä kristilliseen eskatologiaan (eli ’oppiin maailman viimeisistä tapahtumista’) ja esitettiin siten myös kansallissosialistisen hallinnon kestävän tuhat vuotta. Termin ”Kolmas valtakunta” otti käyttöön saksalainen kulttuurihistorioitsija Arthur Moeller van den Bruck (1876–1925) vuonna 1923 – kymmenen vuotta ennen Hitlerin valtaannousua – julkaistussa teoksessaan Das Dritte Reich. Adolf Hitler ei kuitenkaan itse hyväksynyt sitä ja jopa kielsi vuonna 1939 lehdistöä käyttämästä Saksasta tätä nimeä.

Natsien propagandassa korostettiin keisarikunnan perintöä myös sekoittamalla nationalistisia, perinteellisiä ja kansallissosialistisia symboleja toisiinsa.

Kansallissosialistien valtaannousua ja Weimarin tasavallan epäonnistumista on selitetty ennen muuta ensimmäisen maailmansodan seurauksilla, kuten ”häpeärauhalla” ja vaikeilla talousongelmilla. Kiistellyn erillistie-teorian (saks. Sonderweg) mukaan kansallissosialistien valtaannousun perusta oli Saksan erityispiirteissä, jotka olivat olemassa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (NSDAP) perustettiin jo vuonna 1919, mutta se oli pitkään pieni oppositiopuolue. Alusta lähtien se kuitenkin tavoitteli vallan anastamista ja tasavallan kumoamista. Vuonna 1923 sen kannattajat yrittivät vallankaappausta, joka kuitenkin epäonnistui. Tällöin Adolf Hitler ja kolme muuta puoluejohtoon kuulunutta tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen valtiopetoksesta. Tuomiotaan Hitler istui Landsbergin vankilassa. Hitler vapautettiin jo vuoden kuluttua, koska Baijerin hallitus ei enää pitänyt äärioikeistoa uhkatekijänä. Hitler esitteli ohjelmansa kaksiosaisessa vuosina 1925–1926 julkaistussa teoksessaan Mein Kampf (suom. Taisteluni).

Vuodesta 1930 lähtien, talouspulan aikana, NSDAP:n kannatus kasvoi huomattavasti, ja heinäkuussa 1932 pidetyissä parlamenttivaaleissa se nousi suurimmaksi puolueeksi saaden yli kolmasosan äänistä. Jo marraskuussa toteutetuissa seuraavissa vaaleissa puolue menetti 15 prosenttia valtiopäiväpaikoistaan mutta pysyi yhä selkeästi suurimpana. Sosiaalidemokraattien ja kommunistien yhteinen paikkamäärä oli kuitenkin suurempi kuin NSDAP:n. Puolueen nousu valtaan mahdollistui 30. tammikuuta 1933, jolloin presidentti Paul von Hindenburg nimitti Adolf Hitlerin uuden hallituksen johtajaksi eli valtakunnankansleriksi. Tuolloin hallituksessa oli mukana vielä muitakin puolueita, ja virallisesti kyseessä oli vain normaali hallituksen vaihdos, mutta varsin pian Hitler sai itselleen kaiken vallan.

Jo samana päivänä, kun uusi hallitus oli nimitetty, se määräsi parlamentin hajotettavaksi ja uudet vaalit pidettäväksi saman vuoden maaliskuussa. Jo ennen näitä vaaleja vasemmistopuolueiden toiminta kiellettiin, mihin tekosyynä käytettiin 27. helmikuuta tapahtunutta Saksan valtiopäivätalon paloa, josta syytettiin erästä kommunistia, Marinus van der Lubbea.

Weimarin tasavallan perustuslaissa oli säännöksiä, joiden mukaan valtakunnan ollessa hätätilassa hallitukselle voitiin määräajaksi myöntää poikkeuksellisen laajat valtuudet. Maaliskuussa 1933 valittu parlamentti säätikin valtalain, jolla Hitlerille myönnettiin tällaiset valtuudet, aluksi neljäksi vuodeksi. Tämän mukaan hänellä oli oikeus säätää lakejakin ilman parlamentin myötävaikutusta. Tämän jälkeen parlamentti ei kokoontunut kuin muutamia kertoja antaakseen joillekin kaikkein tärkeimmille päätöksille virallisen vahvistuksen.

Weimarin tasavallan perustuslaki oli edelleen virallisesti voimassa, mutta Hitlerin poikkeusvaltuuksien vuoksi sillä ei ollut juuri käytännön merkitystä. Kun presidentti Hindenburg kuoli elokuussa 1934, perustuslakia kuitenkin muutettiin siten, että valtakunnankanslerin ja valtakunnanpresidentin virat yhdistettiin. Tämän jälkeen Hitlerin arvonimenä oli Führer und Reichskansler, ja hänet nimitettiin tähän virkaan eliniäksi.

Saksaan kuuluivat Weimarin tasavallalle Versailles’n rauhansopimuksen jälkeen jääneet alueet. Verrattuna Saksan keisarikuntaan Weimarin tasavalta menetti siirtomaansa, jotka siirrettiin Kansainliitolle, joka puolestaan myönsi niiden hallinnan ympärysvalloille. Aasiassa puolestaan Saksan toimilupa-alueet Kiinassa peri Japani, joka oli liittynyt tätä tarkoitusta varten ensimmäiseen maailmansotaan. Versailles’n rauhassa Saksa menetti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle. Reininmaalla oli Saksalla demilitarisoimisvelvoite, minkä Adolf Hitler rikkoi vuonna 1936 miehittämällä alueen. Tärkein menetetty alue oli kuitenkin niin sanottu Puolan käytävä, joka takasi Puolalle yhteyden merelle mutta eristi Itä-Preussin Saksan eksklaaviksi. Näiden alueiden lisäksi Saksa menetti Saarlandin Kansainliiton hallintaan, Memelin alueen Liettualle, Eupen-Malmedyn Belgialle ja alueita Tanskalle Etelä-Jyllannista.

Keisarillinen Saksa koostui eri kuningas- ja ruhtinaskunnista, joita johti Preussin kuningaskunnan kuningas Saksan keisarina. Weimarin tasavallan aikana ruhtinaskunnat muuttuivat osavaltioiksi, joilla edelleen oli varsin laaja itsehallinto. Mutta jo 31. maaliskuuta 1931 osavaltioiden maapäivät hajotettiin ja määrättiin uudestaan muodostettavaksi valtiopäivävaalien tulosten mukaisesti. Viikkoa myöhemmin jokaiseen osavaltioon nimitettiin valtakunnanmaaherra, jolla oli valta hajottaa maapäivät. Tasan vuosi Hitlerin valtaantulon jälkeen 30. tammikuuta 1934 säädettiin lisäksi laki, jolla osavaltioiden edustukset lakkautettiin, niiden itsehallinto-oikeudet siirrettiin valtakunnalliselle tasolle ja osavaltioiden hallitukset alistettiin valtakunnan hallitukselle.

Versailles’n rauhassa Kansainliiton hallintaan 15 vuodeksi siirtynyt Saarin alue liitettiin tammikuussa 1935 Saksaan kansanäänestystuloksen perusteella. Rauhansopimuksessa oli määritelty, että alueen asukkaat, jotka olivat pääsoin saksankielisiä, saisivat äänestää joko status quon puolesta, Saksaan liittymisen puolesta tai Ranskaan liittymisen puolesta. Saksa pohjusti äänestystä valtavalla propagandakampanjalla, ja lopulta hieman yli 91 prosenttia äänioikeutetuista äänesti Saksaan liittymisen puolesta.

Alueellisesti Saksan valtio laajeni huomattavasti maaliskuussa 1938, kun siihen Itävalta liitettiin osaksi Saksan valtakuntaa ilman väkivaltaa tai vastarintaa. Itävallasta muodostettiin aluksi Ostmark-niminen alusmaa, mutta myöhemmin se jaettiin useisiin hallintoalueisiin.

Saksan seuraava laajeneminen tapahtui syksyllä 1938, kun maahan liitettiin Tšekkoslovakian saksankieliset sudeettialueet osana Saksan, Ranskan ja Britannian kesken solmittua Münchenin sopimusta. Hitler oli koko vuoden 1938 ajan suunnitellut Tšekkoslovakian valtaamista, ja Münchenin sopimuksesta tuli hänelle lähinnä epämieluisa kompromissi. Se sai hänet myös näkemään länsivallat heikkoina ja haluttomina sotaan. Maaliskuussa 1939 Hitler rikkoi sopimusta miehittämällä myös maan tšekkiläiset osat, joista muodostettiin Böömin ja Määrin protektoraatti. Slovakiasta tuli ”Slovakian valtio”, jonka talous ja politiikka olivat kuitenkin sidotut Saksaan. Pian Saksaan liitettiin myös Liettuaan kuulunut, ensimmäisessä maailmansodassa menetetty Memelin alue.

Toinen maailmansota käynnistyi Saksan hyökättyä Puolaan syyskuussa 1939 ja Britannian ja Ranskan julistaessa Saksalle sodan. Puola tuli valtauksen jälkeen jaetuksi neljännen kerran, tällä kertaa Saksan ja Neuvostoliiton kesken, ja Saksa liitti itseensä lisää alueita Puolasta. Maailmansodan loppupuolella, Italian antautumisen jälkeen, saksankielinen Etelä-Tiroli liitettiin vähäksi aikaa Suur-Saksaan.

Pääartikkeli: Hitlerin hallitus

Saksan valtakuntaa hallitsi Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (NSDAP eli Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei, josta johtuu kansallissosialistia tarkoittava nimitys ”natsi”). Ainoastaan natsipuolueen toiminta oli sallittu, muut puolueet kiellettiin. Puolueen johtajana, valtakunnankanslerina ja presidenttinä toimi Führer (johtaja), diktaattori, jolle kaikki valta oli keskitetty. Saksan presidentti Paul von Hindenburgin kuoltua vuonna 1934 perustettu virka kuului Adolf Hitlerille kansallissosialistisen hallinnon viime päiviin saakka.

Kansallissosialistinen hallinto teki huomattavia hallinnollisia muutoksia, joiden tavoitteena oli mahdollistaa tehokas keskusvalta. Saksan historiallisia osavaltioita ei tosin virallisesti lakkautettu, mutta ne menettivät jo vuosina 1933–1934 itsehallinto-oikeutensa. Osavaltioita suuremman merkityksen saivat kansallissosialistisen puolueen piiripäälliköiden, gauleitereiden valvomat hallintoalueet, Gaut, jotka muodostettiin osavaltioiden rajoista riippumatta.

Ensisijaisena tavoitteena oli maan yhtenäistämisen ja kulttuurin yhdenmukaistamisen ohella pyrkiä myös siihen, että saksankieliset voisivat asua yhdessä valtiossa. Tätä kuvasti iskulause Ein Reich, Ein Volk, Ein Führer (yksi valtakunta, yksi kansa, yksi johtaja). Ensin Itävallan liittäminen osaksi valtakuntaa keväällä 1938 ja Tšekkoslovakian sudeettialueiden liitos saman vuoden syksyllä heijastivat tätä tavoitetta, samoin kuin myös toisen maailmansodan aloittamisen perusteluna toimiva Danzigin vapaakaupungin liittämispyrkimys Saksaan.

Saksa järjesti valtaamansa alueet erilaisiksi hallintoalueiksi. Osa alueista liitettiin suoraan Saksaan, osaa alueista hallitsi Wehrmachtin sotilashallinto, osaa Saksan siviilimiehityshallinto, Alfred Rosenbergin johtama valloitettujen itäisten alueiden ministeriö (Das Reichsministerium für die besetzten Ostgebiete), joka käytännössä sai kilpailijakseen vielä Herman Göringin johtaman nelivuotissuunnitelman piirissä toimivat virkamiehet. Rosenbergin ministeriö käytännössä pyrki toimeenpanemaan idän yleissuunnitelmaa väestöpolitiikan ja talouspolitiikan osalta Neuvostoliitolta valloitetuilla alueilla.

Pääartikkeli: Natsi-Saksan talous

Natsien noustessa valtaan Saksaa vaivasi 1930-luvun laman aiheuttama suurtyöttömyys, mutta Hitler järjesti onnistuneita työllistämistoimia: maahan alettiin rakentaa esimerkiksi uusia julkisia rakennuksia ja suurta autobahn-moottoritieverkostoa. Talouden huomattavia ongelmia olivat kuitenkin laskeneet vientitulot, tuontiraaka-aineiden kohonneet maailmanmarkkinahinnat ja Saksan niukat omat raaka-ainevarat. Vain kivihiilessä Saksalla oli kelvollinen omavaraisuusaste, ja ulkomailta Saksan piti ostaa erityisesti metalleja, joiden tuonti kulutti kulta- ja käteisvarantoja huomattavasti. Toisaalta raaka-aineita pystyttiin ostamaan ilman valuuttaa esimerkiksi aseilla, ja Saksa solmikin kymmenien eri maiden kanssa ”tavara tavarasta” -kauppoja.

Työntekijät menettivät oikeuksiaan, kun kansallissosialistit kielsivät niin ammattiliitot kuin kollektiivisen kaupanteon ja oikeuden lakkoiluun. Työntekijällä ei ollut oikeutta kieltäytyä työstä, ja työpaikan vaihtoon vaadittiin työnantajan suostumus. Valtio kontrolloi tiukasti sekä palkkoja että hintoja, ja palkat laskivat vuosina 1933–1938 jopa neljänneksellä. Lisäksi naisten määrää työmarkkinoilla pyrittiin vähentämään, ja sen sijaan naisten tehtävänä pidettiin synnyttämistä ja lasten kasvattamista. Lapsettomia naisia kannustettiin avioitumaan muun muassa lapsilisillä ja veronkevennyksillä.

Syksyllä 1936 julkistettiin nelivuotissuunnitelma, jolla pyrittiin kehittämään Saksasta taloudellisesti omavaraisempi ja samalla valmistautumaan sotaan. Varusteluohjelmalle annettiin ehdoton etusija, ja sitä varten raaka-aineita voitiin ottaa siviilisektorin teollisuudelta. Varustelumenot kasvoivat huomattavasti länsimaita suuremmalle tasolle, ja vuonna 1938 Saksa käytti jälleen varusteluun jo yli 19 prosenttia bruttokansantuotteestaan. Hitler toisaalta piti nelivuotissuunnitelmaa pelkkänä siirtymävaiheena ja korosti, että täydellisen omavaraisuuden voisi saavuttaa vain laajentumalla ja alistamalla muita maita. Esimerkiksi vuosien 1938–1939 aluelaajennukset eli Itävallan liittäminen Saksaan ja Tšekkoslovakian miehitys toivat Saksalle huomattavasti raaka-ainelähteitä ja teollisuuskapasiteettia. Toisen maailmansodan aikana työvoimapulaa paikattiin valloitetuista maista tuodulla orjatyövoimalla.

Kansallissosialistisessa Saksassa hallinto valvoi kansalaisiaan päästäkseen ideologiansa viitoittamiin päämääriin. Tarkoitus oli luoda kulttuurisesti, rodullisesti ja terveydellisesti mahdollisimman voimakas arjalainen kansa. Sellaiset taideteokset, jotka olivat ristiriidassa klassisen taideihanteen suhteen, nimettiin rappiotaiteeksi. Kansallissosialismi suosi neuvostohallinnon tapaan helposti ymmärrettävää taidesuuntaa, realismia, jossa kuitenkin erotuksena Neuvostoliiton sosialistisesta realismista korostuivat germaaniseen mytologiaan liittyvät kansallisromanttiset teemat.

Natsi-Saksan kulttuurissa ihannoitiin arjalaista rotua, saksalaisuutta ja johtajaa. Hitlerin henkilökultti oli merkittävä osa Saksan kulttuuria. Propagandalla oli suuri osuus ihmisten elämässä. Kadut, radiolähetykset, elokuvat ja lehdet täyttyivät natsipropagandasta, jossa Hitler esitettiin suurena pelastajana, arjalainen rotu ylivertaisena ja juutalaiset ja muut ”ali-ihmiset” pahassa valossa. Hitlerin ympärille rakennetun henkilökultin keskeisin sanoma oli, että hänellä oli erityislaatuinen suhde Saksan kansan kanssa. Hitler itse kuvaili tätä Nürnbergin valtiopäivillä vuonna 1934: ”Johtajuutemme ei pidä kansaa vain johtamisen kohteena, vaan se elää ihmisissä, tuntee ihmisten kanssa ja taistelee ihmisten puolesta.” Führer oli kansan henkilöitymä, joka johti sen historialliseen kohtaloonsa. Valo- ja muotokuvien lisäksi johtajan kirjoituksia pyrittiin levittämään laajasti. Kolmannen valtakunnan kaatumiseen mennessä Mein Kampfia oli halpana nidottuna painoksena myyty 8–9 miljoonaa kappaletta. Vuodesta 1936 eteenpäin maistraateissa jaettiin kirjasta ilmainen kappale kaikille naimisiin meneville pareille.

Absoluuttisen johtajuuden (Führung) ja alamaisuuden (Gefolgschaft) ideologia ritualisoitiin myös Heil Hitler -tervehdyksellä, joka tuli vuonna 1933 pakolliseksi kaikille valtion työntekijöille. Se oli pakollinen myös kansallislaulun ja natsipuolueen virallisen puoluehymnin, Horst-Wessel-Liedin aikana. Kaikki julkinen kirjeenvaihto tuli päättää Heil Hitler -tervehdykseen, joka tuli suosituksi myös vastauksena puhelimeen. Maan virallinen kansallislaulu oli Deutschlandlied. Kotimaassa kuitenkin yleensä laulettiin vain kansallislaulun ensimmäinen säkeistö ja sen jälkeen puoluehymni.

Heinrich Himmler tutki esihistoriallisia uskontoja ja kansanuskoa pyrkien ottamaan SS:n piirissä käyttöön oletettuun germaaniseen muinaisuskoon liittyviä riittejä. Osoituksena uudesta ajattelusta SS-sotilaiden kenttähautausmaille ei pystytetty ristejä, vaan yleensä koivusta tehdyt ylöspäin osoittavat nuolet.

Kansallissosialistisessa Saksassa oli kaikkien alojen taidekriitikoiden kuuluttava Valtakunnankulttuurikamariin, ja vuodesta 1936 heidän oli hankittava propagandaministeriöstä pätevöitymistodistus. Marraskuussa 1936 propagandaministeri Josef Goebbels julisti kaiken taidekritiikin kielletyksi. Koska moderni taide oli tähän mennessä asetettu esityskieltoon, kaikki julkisesti esitettäväksi kelpuutettu taide oli nyt natsipuolueen ideologian mukaista ”puhdasta germaanista taidetta”, jota ei enää saanut kritisoida koska tällöin kritiikki olisi kohdistunut taustalla piilevään natsi-ideologiaan. Julistuksesta alkaen taiteesta saattoi vain tiedottaa ja uutisoida, sitä ei saanut enää kritisoida, tuomita tai arvostella. Taiteesta tuli kirjoittaa aina omalla nimellään, siihen oli haettava lupa ja hakijan oli oltava yli 30 vuotta vanha.

Natsien noustua valtaan he perustivat pian valtakunnanmusiikkikamarin (saks. Reichsmusikkammer) valvomaan musiikkielämää. Sen johtoon Joseph Goebbels nimitti vuonna 1933 lähes 70-vuotiaan Richard Straussin. Strauss pakotettiin kuitenkin pian eroamaan, koska hän jatkoi yhteistyötä juutalaisen libretisti Stefan Zweigin kanssa. Natsit määrittelivät kolmannessa valtakunnassa sallitun musiikin tarkkaan: musiikki ei saanut olla dissonanttista, atonaalista, dodekafonista, ”kaoottista”, juutalaista, jazz-vaikutteista tai vasemmistolaista. Tämän perusteella valtaosa modernistisesta ja modernista musiikista kiellettiin. Vallanpitäjät keskittyivät 1800-luvun suurten saksalaisten säveltäjien kuten Ludwig van Beethovenin ja Anton Brucknerin teosten esittämiseen osoittaakseen Saksan kansan ylivertaisuutta muihin kansallisuuksiin nähden.

Erityisesti vallanpitäjien suosiossa oli Richard Wagner säveltäjän juutalaisvastaisten näkemyksien ja Ring-sarjan saksalaisen mytologian vuoksi. Adolf Hitler ihaili paljon Wagneria ja pyrki yhdistämään tämän musiikin kehittämäänsä Saksan kansan sankarilliseen historiaan. Hitler oli myös Bayreuthin oopperafestivaaleja johtaneen Winifred Wagnerin, säveltäjän pojan Siegfriedin lesken, henkilökohtainen ystävä ja oopperafestivaaleista tuli merkittävä kansallinen tapahtuma, joka sai valtiolta rahallista tukea. Wagnerin musiikki liitettiin myös kolmannen valtakunnan kohtaloihin: kun uutinen Stalingradin taistelussa Friedrich Pauluksen armeijan antautumisesta tammikuussa 1943 saapui Berliiniin, soitettiin radiossa toistuvasti useiden päivien ajan Siegfriedin hautajaismarssia Jumalten tuhosta.

Natsien vainon kohteeksi joutui moderni taide. ”Rappiotaiteeksi” julistettiin kaikki vuosisadan alussa syntyneet modernismin suuntaukset, kuten impressionismi, ekspressionismi, dada, uusasiallisuus, surrealismi, kubismi ja fauvismi. Saksalaiset avantgardetaiteilijat leimattiin sekä valtion vihollisiksi että uhkaksi Saksan kansakunnalle. Monet pakenivat maasta ja menettivät maineensa ja luotettavuutensa.

Elokuva-ala oli täysin valtiosta riippuvainen. Tunnetuimman natsipropagandistisen elokuvan Tahdon riemuvoitto ohjasi Hitlerin suosikkiohjaaja Leni Riefenstahl. Elokuva oli dokumentti NSDAP:n puoluekokouksesta. Elokuva palkittiin elokuvallisista ansioistaan muun muassa Yhdysvalloissa. Toinen keskeinen ohjaaja oli Veit Harlan.

Hitlerin aikana vuosina 1933–1945 Saksassa valmistui noin 1 150 pitkää elokuvaa, ja niistä kuudesosa oli selvästi propagandistisia. Kaikissa elokuvissa propaganda ei ollut yhtä näkyvää (esimerkiksi historiallinen draama Jud Süß), mutta joissakin se oli hyvin näkyvää (kuten juutalaisten maailmanvalloituksesta kertovassa dokumentissa Der ewige Jude). Propaganda vaihteli juutalaisvihamielisten tuntojen herättämisestä natsihallinnon ylistykseen, ja usein molempia esitettiin yhdessä. Muut elokuvat olivat draamaa, komediaa ja heimat-henkisiä todellisuuspakoisia elokuvia. Tuotantoa valvoi Valtion filmikamari, eikä juutalaisia hyväksytty tekijöiksi. Ennen vuotta 1933 valmistuneista elokuvista kiellettiin ne, joiden tekijöinä oli juutalaisia. Tuotanto joutui vuonna 1942 kokonaan valtion käsiin.

Urheilua kansallissosialistisessa Saksassa arvostettiin paljon. Valtion satsauksen turvin saksalaiset menestyivät urheilukentillä aiempaa paremmin. Berliinin vuoden 1936 olympiakisat antoivat Saksan johdolle mahdollisuuden laajamittaiseen natsipropagandaan, mitä on myöhemmin pidetty häpeänä olympialiikkeelle. Aikaisemmin samana vuonna Saksa järjesti myös Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaiset sekä epäviralliset shakkiolympialaiset Münchenissä (Saksa ei tuolloin ollut FIDE:n jäsen). Saksa tuki myös Mercedes-Benz ja Auto Union -autotehtaita, jotka hallitsivat sen aikaisia Grand Prix -kilpailuja. Propagandasyistä juutalaisten ja muiden hyljeksittyjen ryhmien vainoa lievennettiin kisojen alla ja niiden aikana.

Puolueen näkemyksen kisoista, urheilusta ja ruumiinkulttuurista kiteytti Leni Riefenstahlin olympialaisista valmistama propagandistinen dokumenttielokuva Olympia.

Yksi kansallissosialistisen ideologian kulmakivistä oli kansanterveyden edistäminen. Toimintamuotoja olivat tupakoinnin vastustamiskampanjat, asbestirajoitukset, työturvallisuus- ja turvallisuussäännökset ja niin edelleen.

Hitler määräsi suunniteltavaksi saksalaisille työläisille myös useita lomakeskuksia, joista ensimmäisen, Proran, rakentaminen aloitettiin Rügenin saarelle Itämeren rannalle vuonna 1936. Hanke jäi kesken maailmansodan vuoksi. Nykyään 20 000 vieraalle suunnitellussa rakennuksessa toimii museo.

Katso myös: Kansallissosialistinen rotuoppi

Historiaan kolmas valtakunta jäi etenkin ennen toista maailmansotaa ja sen aikana toteutetun kansanmurhan takia. Tammikuusta 1933 toukokuuhun 1945 murhattiin kuusi miljoonaa juutalaista ja tuhottiin viisi tuhatta juutalaista yhteisöä. Murhatuista 1,5 miljoonaa oli lapsia. Nämä kuolemat olivat kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisten ja yksi kolmasosa maailman juutalaisten määrästä. Myös eri vähemmistöryhmiin, esimerkiksi homoseksuaaleihin, romaneihin ja slaaveihin kuuluneita murhattiin. Kansanmurhasta käytetään yleisesti nimitystä holokausti. Hallinto itse käytti vuodesta 1941 lähtien termiä ”die endgültige Endlösung” (lopullinen ratkaisu).

Kansallissosialistisen rotuhygieniaohjelman tehtävänä oli puhdistaa ”arjalainen” rotu haitallisista yksilöistä ja pitää se elinvoimaisena ja puhtaana. Sen pohja on eugenistisessa ajattelussa, joka oli tuolloin varteenotettava lääketieteen ala koko länsimaisen kulttuuripiirin alueella. Aluksi ohjelma käsitti lähinnä mielisairaiden ja kehitysvammaisten pakkosterilointia, jota harjoitettiin samaan aikaan myös muissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa (katso eugeniikka).

Jo ennen toista maailmansotaa natsit eliminoivat suuren osan Saksassa asuvista vammaisista ja mielisairaista. Saksalaiset suvut saattoivat ulkoistaa omat vammaisensa ja mielisairaansa hoitoon ”hoitokoteihin”. Tämän jälkeen hoitoon lähetetyistä ei enää kuultu mitään. Heidät eliminoitiin tuhoamalla Aktion T4 ohjelmassa. Näin tehtiin rakennemuutosta vielä suuremmalle tuhoamisoperaatiolle, juutalaisten suunnitelmalliselle tuhoamiselle.

Sodan alettua rotuhygieniaohjelmassa siirryttiin syksyllä 1939 laajaan mielisairaalapotilaiden surmaamiseen nimellä ”Aktion T4”. Tämän niin kutsutun ”eutanasiaohjelman” tavoitteena oli paitsi päästä eroon ”epäkelvoista yksilöistä”, myös vähentää ruokintakustannuksia ja vapauttaa sairaalan resursseja sodassa haavoittuneille sotilaille. Eutanasiaohjelmaa jatkettiin salassa aina sodan loppuun asti. Ohjelman uhreiksi joutui arviolta miljoona ihmistä.

Rotuhygienian lisäksi Saksassa säädettiin 1935 erilliset rotulait, joiden tarkoitus oli edistää arjalaisen rodun puhtautta ja panna omaksutut rotuopit käytäntöön. Tämä tarkoitti muun muassa kansalaisoikeuksien riistämistä useilta sellaisilta etnisiltä ryhmiltä, jotka olivat natsien asteikossa vähempiarvoisia (ennen kaikkea juutalaiset, romanit, mustat, erityisesti afro-saksalaiset ja slaavit). Myös rotujen väliset avioliitot kiellettiin. Myöhemmin erirotuisia alettiin järjestelmällisesti siirtää pois arjalaisasutuksen lähettyviltä.

Pääartikkeli: Holokausti

Juutalaiset olivat natsien rotuajattelussa kaikkein alimmassa asemassa, ja puolueen asialistalla oli aina Hitlerin puheenjohtajuudesta lähtien juutalaiskysymyksen ratkaisu. Yleisesti juutalaiset herättivät saksalaisissa kateutta ja katkeruutta, koska nämä olivat keskimäärin varakkaampia ja toimivat usein ammateissa, kuten pankkiireina ja kauppiaina, ja talouden heiketessä heihin kohdistui voimakasta vihamielisyyttä. Lisäksi selkäänpuukotusteoria oli yleinen uskomus kansanmielisten sotilaiden sekä oikeistolaisten keskuudessa. Lisäksi juutalaisten epäiltiin olleen osallisina Venäjän vallankumoukseen, sillä useat vallankumouksen johtohenkilöistä olivat juutalaistaustaisia. Myöhemmin Hitlerin pääagendana olikin juutalaisten sekä kommunismin, lähinnä bolševistien hävitys koko maailmasta.

Kansallissosialistisen hallinnon laatimilla rotulaeilla Saksan juutalaisilta poistettiin vuonna 1935 kansalaisoikeudet, ja niillä kiellettiin seka-avioliitot. Vähitellen lainsäädäntöä kiristettiin yhä enemmän, ja natsit pyrkivät tuhoamaan juutalaiset kokonaan, aluksi Saksasta ja lopulta kaikilta valtaamiltaan alueilta sekä liittolaismaista. Ensimmäiset suuret juutalaisvankien keskitysleirit syntyivät natsien karkottaessa juutalaiset Saksaan liitetyiltä Puolan alueilta. Kaupunkien juutalaisväestö eristettiin nälän ja tautien vaivaamiin ahtaisiin ghettoihin, joissa asukkailla ei ollut mahdollisuuksia hankkia elantoa.

Puolan, Ranskan, Britannian ja Saksan kesken selvitettiin 1930-luvun lopulla mahdollisuutta siirtää Euroopan juutalaisia Ranskan, Italian tai Britannian siirtomaihin. Keskustelujen sävy oli niin vakava, että Saksa piti sitä merkkinä antisemitistisestä konsensuksesta. Eri piireissä oli jo pitkään esitetty muun muassa Ranskan Madagaskaria ja brittien Palestiinaa juutalaisten karkotuspaikaksi. Kun Saksa valloitti vuonna 1940 Ranskan, Madagaskar-suunnitelman toteuttaminen näytti vähän aikaa mahdolliselta ja sen toteutusta alettiin valmistella. Asiasta kuitenkin luovuttiin jo samana vuonna, kun hyökkäystä Neuvostoliittoon alettiin suunnitella ja sota Britanniaa vastaan pitkittyi. Tämän jälkeen kansallissosialistinen hallinto alkoi pohtia juutalaiskysymyksen ”lopullista ratkaisua”.

Pääartikkeli: Lopullinen ratkaisu

Kun organisoitua joukkomurhaa oli kokeiltu ”Operaatio T4”:n puitteissa, päätti hallinto tammikuussa 1942 pidetyssä Wannseen konferenssissa ”juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta”, joka tarkoitti järjestelmällistä juutalaisten kansanmurhaa. Saksaan ja sen valtaamille alueille perustettiin useita tuhoamisleirejä, joissa oli tarkoitus tappaa sinne suljetut juutalaiset. Tuhoamisen ensimmäisiksi uhreiksi joutuivat työkyvyttömät. Työkykyiset juutalaiset määrättiin ankaraan pakkotyöhön, jossa monet kuolivat tauteihin ja aliravitsemukseen. Erilaisten kokeilujen jälkeen päädyttiin tehokkaimpana tappamisen muotona kaasukammioihin, joissa surmattaviksi määrätyt kaasutettiin kuoliaiksi. Juutalaisten lisäksi järjestelmällisen tuhoamisen uhreiksi joutuivat myös muun muassa romanit, homoseksuaalit ja Jehovan todistajat.

Pääartikkeli: Saksan sotilasbordellit toisessa maailmansodassa

Saksan armeijaa varten perustettiin valloitetuilla alueilla ainakin 500 sotilasbordellin verkosto. Bordelleissa joutui valtaosin pakkoseksityöhön ainakin 50 000 eurooppalaista tyttöä ja nuorta naista, iältään 15–25/30-vuotiaita. Heiksi valittiin erityisesti kauniita tyttöjä ja naisia, joita kidnapattiin tai pakotettiin muuten bordelleihin seksityöhön. Heidän oli palveltava päivittäin jopa 30 saksalaissotilasta vain 15 minuutin sessioissa.

Katso myös: Saksan antautuminen toisessa maailmansodassa

Natsi-Saksan lakkaaminen oli seuraus sen tappiosta toisessa maailmansodassa. Yhdysvallat oli liittynyt liittoutuneiden puolelle Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen, ja liittoutuneiden aseellinen voima kasvoi. Suurhyökkäys Neuvostoliittoon, jossa Saksa pyrki valloittamaan Moskovan, kääntyi menestyksestä tappiolliseksi, ja Neuvostoliitto ryhtyi vastahyökkäykseen. Normandian maihinnousun jälkeen natsi-Saksa ajautui kahden rintaman sotaan, jossa sekä itärintamalla että länsirintamalla sodittiin samaan aikaan.

Samalla puolella taistelleiden Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton joukot lähestyivät eri suunnista Berliiniä niin kutsutussa kilpajuoksussa Berliiniin. Saksa menetti jatkuvasti alueita ja tehtaita liittoutuneiden vallatessa alueita. Natsi-Saksa lakkasi olemasta antautuessaan Berliinin taistelun jälkeen. Vuonna 1944 oli tapahtunut Hitlerin salamurhayritys, joka johti useiden osaavien puolustusvoimien johtajien teloittamiseen, mikä osaltaan oli heikentänyt Saksan asevoimia. Natsi-Saksa menetti johtajansa, kun Hitler teki itsemurhan sodan viime hetkillä.

Sodan päättymisen jälkeen voittaneet järjestivät Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnit, joissa syytettiin ja tuomittiin kansallissosialisteja. Osa tuomituista teloitettiin.

Sodan viime päivinä ja sen loputtua liittoutuneet, enimmäkseen neuvostojoukot, raiskasivat jopa kaksi miljoonaa saksalaisnaista. Asiasta vaiettiin aina 2000-luvun alkuun saakka, sillä saksalaisia ei oltu totuttu näkemään sodan jälkeen uhreina. Ensimmäinen tieteellinen tutkimus aiheesta valmistui vasta vuonna 2009.

Wehrmacht (suom. puolustusvoimat)

• Heer (armeija): maavoimat
• Kriegsmarine (sotalaivasto): merivoimat
• Luftwaffe (ilma-ase): ilmavoimat
• Abwehr (puolustus): Wehrmachtin tiedustelupalvelu

Puolisotilaalliset

• Sturmabteilung lyh. SA (rynnäkköosasto):
• Schutzstaffel lyh. SS (suojajoukot):
  • Waffen-SS (ase-SS): SS-joukkojen aseellinen siipi
• Volkssturm (kansanrynnäkkö): nuorten ja yli-ikäisten organisaatio

Poliisi

RSHA Reichssicherheitshauptamt (valtakunnan pääturvallisuusvirasto): turvallisuusorganisaatioiden keskusvirasto

• Ordnungspolizei (järjestyspoliisi):
  • Schutzpolizei (suojelupoliisi):
  • Gendarmerie (santarmit):
  • Gemeindepolizei (kunnallinen poliisi): valvoi pienempien paikkakuntien järjestystä

• Sicherheitspolizei (turvallisuuspoliisi):
  • Geheime Staatspolizei lyh. Gestapo (salainen valtionpoliisi):
  • Reich Kriminalpolizei, Kripo (valtakunnan rikospoliisi):
  • Sicherheitdienst, SD (turvallisuuspalvelu):

Poliittiset järjestöt

• Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue lyh. NSDAP (Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei)
• Nuorisojärjestöt
  • Hitler-Jugend lyh. HJ (Hitler-nuoriso): poikien nuorisojärjestö
  • Bund Deutscher Mädel lyh. BDM (saksalaisten tyttöjen liitto): tyttöjen nuorisojärjestö
• Työorganisaatiot
  • Deutsche Arbeitsfront (saksalainen työrintama):
    • Kraft durch Freude (voimaa ilosta): lomajärjestö
  • Organisation Todt lyh. OT (Todt-organisaatio): rakennustoimintajärjestö