Idän yleissuunnitelma – tänne haluaa nyt jokainen

Idän yleissuunnitelma (saks. Der Generalplan Ost) oli toisen maailmansodan aikana Saksan elintilaohjelmaan kuulunut suunnitelma, jonka tarkoituksena oli asuttaa Neuvostoliitolta vallatuille alueille miljoonia saksalaisia. Näiden tieltä oli vastaavasti saatava pois miljoonia slaaveja, mikä merkitsi joukkotuhoamista ja väestönsiirtoja. Sodan käännyttyä Saksalle tappiolliseksi ei idän yleissuunnitelmasta ehditty toteuttaa paljoakaan.

Jo vuonna 1940 käynnistyi Baltiasta evakuoitujen baltiansaksalaisten uudelleenasuttaminen miehitetyn Puolan alueelle Warthelandiin ja Puolan kenraalikuvernementtiin, josta häädettiin heidän tieltään 325 000 puolalaista. Neuvostoliiton Euroopan puoleisten osien valtaamiseen tähdänneen operaatio Barbarossan käynnistyttyä kesäkuussa 1941 sekä Alfred Rosenbergin johtama valloitettujen itäalueiden valtakunnanministeriö että Heinrich Himmlerin johtama Reichskommissariat für die Festigung deutschen Volkstums alkoivat laatia suunnitelmia saksalaisten asuttamiseksi vallatuille itäisille alueille. Jo pari päivää ennen hyökkäyksen alkua Himmler antoi virastolleen määräyksen laatia yleissuunnitelma valloitettujen alueiden käytöstä. Sen laati syksyn 1941 aikana pääosin professori, SS-Standartenführer Konrad Meyer-Hetling. RSHA:n tekemien korjausten jälkeen se valmistui lopullisesti toukokuussa 1942. Tämä suunnitelma tunnetaan nimellä Generalplan Ost. Vaikka useilla muillakin viranomaisilla olisi ollut oikeus puuttua suunnitelmiin, Himmler ehti ensimmäiseksi ja sai siten vaikutusvaltaa asiaan.

Heinäkuussa 1941 Saksan johtaja Adolf Hitler esitti Baltian, Krimin niemimaan (eli ”Taurian”), Volgan saksalaisalueen, Bakun alueen ja Kuolan niemimaan yhdistämistä suoraan Saksan valtakuntaan ja asuttamista kokonaan tai suurimmaksi osaksi saksalaisilla. Osin nämä ideat toistuivat Generalplan Ostissa. Lisäksi Neuvostoliitolta vallatuille alueille olisi tullut neljä valtakunnankomissariaattia. Näistä Ostlandin ja Ukrainan valtakunnankomissariaatit saatiin perustettua, mutta Moskovan ja Kaukasian valtakunnankomissaariatit jäivät perustamatta, sillä kyseisiä alueita ei saatu vallattua.

Suuri asutusohjelma kaavailtiin toteutettavaksi 30 vuodessa, mikä myöhemmin lyhennettiin 20 vuoteen. Neuvostoliitolta vallatuille alueille olisi siirretty kymmenen miljoonaa ”hyvärotuista” germaanista uudisasukasta, joiden tieltä olisi siirretty 30 miljoonaa ”alempirotuista” Ukrainasta ja Venäjän Euroopan-puoleisista osista Siperiaan. Saksan ulkoasiainministeriön Auswärtiges Amtin ehdotuksen mukaan heidät olisi tosin siirretty aiemmin vallattujen Länsi-Euroopan maiden siirtomaihin, Keski-Afrikkaan tai Madagaskarille.

Puolaan olisi perustettu asutusseutuja (Siedlungsgebiet), Neuvostoliiton entisille alueille asutustukikohtia (Siedlungsstützpunkten) sekä asutusmaita (Siedlungsmarken) eli 25 vuoden kuluessa vähintään 50-prosenttisesti saksalaistettavia alueita. Asutusmaita olisivat olleet Inkerinmaa, Memelin ja Narevin alue sekä Krimin niemimaan käsittänyt Gotengauksi kutsuttu alue (Krimillä muinoin asuneiden goottien mukaan). Asutusmaat olisi irrotettu Saksan valloitettujen itäalueiden yleissiviilihallinnosta ja annettu hallittaviksi Reichsführer-SS:lle, joka olisi nimittänyt alueille päälliköt ja jakanut uudisasukkaille määräaikais- ja perintöläänityksiä sekä omistusoikeuksia.

Asutusmaiden lisäksi olisi perustettu 36 suurta asutustukikohtaa, jotka olisi saksalaistettu 20–30-prosenttisesti. Himmlerin mukaan nämä olisivat olleet 20 000 asukkaan saksalaisia kaupunkeja, joiden ympärillä olisi ollut saksalaiskyliä piirissä noin 5–10 kilometrin säteellä. Niiden avulla olisi varmistettu tärkeät teiden ja rautateiden solmukohdat slaavien asuttamien alueiden keskellä – hieman keskiajan Baltian Saksalaisen ritarikunnan linnojen eli Ordensburgien tavoin. Asukkaiksi asutustukikohtiin toivottiin pääasiassa SS:n sotaveteraaneja, eli niin sanottuja maanviljelijäsotilaita, joilla olisi ollut riittävä aseistus paikallispuolustukseen.

Himmler tilasi seuraavaksi suuren ”rauhan ajan rakentamisohjelman” suunnitelmat asutustukikohtien rakentamista varten ja laski tarvitsevansa viiden vuoden aikana sen toteuttamiseen 67 miljoonaa Reichsmarkia. Valtakunnan sotataloudesta vastannut varusteluministeri Albert Speer ei kuitenkaan suostunut myöntämään varoja, sillä hän ei halunnut rakennusteollisuuden johtoaseman siirtyvän Himmlerin virastolle. Sotaonnen pian käännyttyä juuri mitään rakennussuunnitelmia ei ehditty toteuttaa.

Asutettavilla alueilla asui laskelmien mukaan 45 miljoonaa "vieraaseen väestöön" kuuluvaa. Rotukysymyksien vuoksi heistä ajateltiin asuttaa Länsi-Siperiaan 31 miljoonaa. Jäljelle jäävien 14 miljoonaan liittyvästä suunnittelusta ei ole tietoa, mutta heidät olisi voitu tuhota, saksalaistaa tai siirtää muille Saksan hallitsemille alueille.

Baltian noin kuuden miljoonan asukkaan suuruiseksi arvioidusta väestöstä oli tarkoitus siirtää 25–30 vuoden kuluessa 3,34 miljoonaa pois saksalaisten uudisasukkaiden tieltä. Loput alueen väestöstä oli tarkoitus niin sanotusti germanisoida. Virolaiset ja lättiläiset katsottiin saksalaisia rodullisesti lähellä oleviksi, joten heidän kohdallaan germanisoinnin arveltiin sujuvan hyvin, sen sijaan alempirotuisiksi määriteltyjen liettualaisten kohdalla huomattavasti huonommin. Alueen halki Kaunasista Riian itäpuolitse Valgaan ja Narvaan oli tarkoitus muodostaa saksalaisten asuttama vyöhyke. Sen lisäksi yhdeksän merkittävää kaupunkia eli Tallinna, Rakvere, Narva, Luga, Abrene, Rositten, Väinänlinna, Vilna ja Pihkova oli tarkoitus ympäröidä muutaman kymmenen kilometrin laajuisella saksalaisten asuttamalla renkaalla.

Inkerin alue aiottiin asuttaa 25 vuoden kuluessa 350 700 saksalaisella, SS:n jäsenillä ja maanpuolustustalonpojilla.

• 110 000 henkilöä vaimoineen valmiita muuttamaan, 220 000
• talonpoikaisperheet asutusleireillä, 20 000
• saksalaisperäiset perheet Venäjällä neljine lapsineen, 600 000
• yhteensä 840 000

• talonpoikaisperheet, 880 000
• myöhemmät muuttajat, 30 000
• ulkosaksalaiset ulkomailta kolmine lapsineen, 200 000
• yhteensä 1 110 000

• ensimmäisen kymmenen vuoden aikana 45 000–50 000 perhettä, 200 000
• sitä seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana 20 000–30 000 perhettä vuosittain, 2 400 000
• yhteensä, 2 600 000

yhteensä 30 vuoden aikana 4 550 000

Konrad Meyer-Hetling kävi vuoden 1942 alkupuolella esittelemässä uudelleenasutussuunnitelmaa myös Suomessa, joten suomalaiset sodanjälkeisen asutustoiminnan suunnittelijat olivat siitä tietoisia.