Natsi-Saksan talous – yllättävän moni erehtyy tässä

Natsi-Saksan talous viittaa Saksan talouteen vuosina 1933–1945, jolloin maata hallitsi Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue johtajanaan valtakunnankansleri Adolf Hitler. Valuuttana Saksassa käytettiin valtakunnanmarkkaa eli Reichsmarkia.

Natsien noustessa valtaan suurin ongelma oli 30 prosentin työttömyys. Taloudesta vastasi alkuun Hjalmar Schacht, josta tuli valtionpankin pääjohtaja vuonna 1933 ja vuotta myöhemmin talousministeri. Schacht onnistui käyttämään hyväkseen kultakannasta luopumista ja pitämään korkotason alhaisena sekä budjettivajeen korkeana suurilla julkisilla rakennustöillä. Näiden seurauksena työttömyys laski huippuvauhtia. Tätä keynesilaista talouspolitiikkaa täydensi uudelleenaseistamisen kasvattama kysyntä. Talous sekä työllisyystilanne olivat kuitenkin osoittaneet paranemisen merkkejä jo ennen kansallissosialistien valtaannousua. Vuosina 1930–1932 valtakunnankanslerina toiminut Heinrich Brüning oli ajanut deflatorisia toimenpiteitä, joiden tarkoitus oli edistää talouden varhaista toipumista, vaikka ne merkitsivätkin tilapäistä laskua. Valtaan tultuaan Hitler korjasi ansion maanpakoon ajamansa Brüningin hallinnon aikaansaannoksista.

Saksan uudet asevoimat, Wehrmacht, perustettiin maaliskuussa 1935, ja samalla voimaan astui yleinen asevelvollisuus. Uudelleenvarustelua peiteltiin, eikä sitä rahoitettu verotuksilla ja lainoilla vaan lyhytaikaisilla velkakirjoilla asevalmistajille: järjestelystä käytettiin nimitystä Mefo (Metallurgische Forschungsgesellschaf). Hjalmar Schachtin ulkomaankaupan säätely keskittyi aluksi vauhdittamaan uudelleenvarustelua ja sitä suosivaa teollisuutta, ja muu resurssitarve ja kulutus jäivät vähemmälle huomiolle. Tämä asettelu kärjistyi vuoteen 1935 mennessä suureksi ruokapulaksi, sillä Saksan maatalouden tuotanto yksin ei riittänyt tuottamaan koko kansakunnalle ruokaa. Maatalouden koneellistaminen ja nykyaikaistaminen oli jäänyt jälkeen varustelun vuoksi. Työväestön keskipalkka oli laskenut köyhyysrajalle, ja vaikka ruoan myyntihintoja pidettiin matalana rangaistuksen uhalla, hinnat kuitenkin kohosivat käytännössä 50–75 %. Usein viljelijät ja muut ruoantuottajat eivät myyneet suoraan myyjille, vaan he suosivat mustan pörssin kauppiaita saadakseen korkeamman myyntihinnan tuotteistaan. Mustan pörssin suosio kasvoi myös kuluttajien keskuudessa, sillä nämä saattoivat vaihtaa omistamiaan hyödykkeitä suoraan ruokaan. Talousministeri Hjalmar Schacht ja maatalousministeri Walther Darré ajautuivat riitaan, jonka Hermann Göring ratkaisi Hitlerin käskystä Darrén eduksi. Hitler halveksui mustaa pörssiä mutta ei voinut tukahduttaa sitä suoraan, sillä se oli muodostunut tärkeäksi ideologisista syistä arvokkaaksi määritellylle saksalaiselle maatalousväestölle. Ruokapula merkitsi talouskasvua maatalousväestölle mutta synkensi työväenluokan mielialaa, jonka kohottaminen osaltaan motivoi Hitleriä miehittämään Reininmaan aiottua aikaisemmin vuonna 1936.

Hitlerin vallan alkuvuosina Saksa käytti jälleen varusteluun noin 5–10 prosenttia bruttokansantuotteestaan, ja vuonna 1938 osuus ylitti jo 19 prosenttia. Kevääseen 1939 mennessä varustelu vei 23 prosenttia Saksan teollisesta kokonaistuotannosta. Varusteluohjelma käynnisti valtavan raaka-ainetarpeen, ja erityisesti metalleja Saksan piti ostaa ulkomailta, sillä sen omassa maaperässä raaka-aineita oli niukasti. Teollisuuden kovasti tarvitsemia metalleja olivat muun muassa rauta, nikkeli, kupari, kromi, tina ja elohopea. Aseteknologia tarvitsi kipeästi myös mangaania, molybdeeniä ja volframia. Saksasta tuli heti Yhdysvaltojen jälkeen maailman suurin raakateräksen tuottaja. Toisin kuin Saksalla, Yhdysvalloilla oli merkittävästi resursseja omassa maaperässään.

Raaka-aineiden tuonti kulutti Saksan kulta- ja käteisvarantoja huomattavasti jo vuosina 1933–1935. Samaan aikaan tuontiraaka-aineiden maailmanmarkkinahinnat nousivat ja Saksan teollisuustuotteiden vientitulot laskivat. Varusteluohjelmalle annettiin taloudessa ehdoton etusija, ja sitä varten raaka-aineita voitiin ottaa siviilisektorin teollisuudelta. Valuuttaongelmissaan Saksa teki etenkin Etelä- ja Kaakkois-Euroopan maiden kanssa clearing-sopimuksia, joilla Saksa osti raaka-aineita pääasiassa aseilla. Yhdysvalloista Saksa osti varusteluohjelmalleen välttämättömiä renkaita ja lentokonemoottoreita sekä lisenssejä moottoreiden valmistukseen. Rautamalmia Saksa osti Ruotsista. Neuvostoliitto oli vielä 1920-luvulla ollut Saksalle merkittävä kauppakumppani, mutta 1930-luvulla kaupankäynti alkoi hiipua.

Talousministeri Hjalmar Schachtin mukaan Saksan tuli hillitä varusteluohjelmaa ja kasvattaa valuuttavarantojaan valmistamalla kulutustavaroita. Asevoimien johto oli kuitenkin eri mieltä, ja myös Hitler vastusti asemenojen leikkauksia. Hitlerin mielestä vienti olisi vain lisännyt riippuvuutta muista maista, ja sen sijaan Saksan tuli panostaa omavaraisuuteen. Talousasioissa Hitler oli kokematon, mutta teollisuuden tarvitsemiin raaka-aineisiin hän kiinnitti huomiota. Hitlerin mielestä tärkeimmät luonnonvarat olivat raakaöljy, raakakumi ja rautamalmi. Saksan talous- ja ulkoministeriöissä pidettiin tärkeinä myös pohjoismaista puutavaraa, tanskalaista maataloutta ja elintarviketuotantoa sekä norjalaista kalaa. Kalastusta pidettiin ratkaisuna mahdollisen kauppasaarron aiheuttamaan ruoka- ja lannoitepulaan.

Hermann Göring ajoi omaa nelivuotissuunnitelmaansa, jonka tarkoitus oli saattaa Saksa taloudellisesti omavaraisemmaksi vuosina 1936–1940, minkä jälkeen se voisi olla valmis sotaan. Riippuvuutta tuonnista oli määrä korvata tehostamalla tuotantoa ja kehittämällä teknologisia innovaatioita, kuten saksalaisen rautamalmin prosessoimista korkealuokkaisemmaksi: korkealuokkaisen rautamalmin käsittely vaati vähemmän työvoimaa ja kulutti vähemmän kivihiiltä. Kotimaisen malmin käsittely osoittautui kuitenkin lopulta tuontimalmia huomattavasti kalliimmaksi, eikä tuotanto yltänyt tavoitteisiin. Tuontia jatkettiin erityisesti Pohjois-Ruotsista, josta louhittu rautamalmi oli ensiluokkaista. Vuosina 1933–1938 ruotsalaista rautamalmia tuotiin Saksaan vuosittain keskimäärin seitsemän miljoonaa tonnia. Rautamalmia Saksa osti myös Norjasta, Ranskasta, Luxemburgista, Espanjasta, Kanadasta ja Pohjois-Afrikasta. Suomi ja Norja puolestaan olivat merkittäviä kuparin, nikkelin ja molybdeenin toimittajia.

Schacht erosi tehtävistään Hermann Göringin painostamana marraskuussa 1937. Göringin aikana tuontia vähennettiin rajusti ja Saksaan vienti perustui paljolti siihen, että viedä saattoivat ne, jotka ostivat Saksasta. Valtio kontrolloi palkkoja ja hintoja tiukasti – omavaltaisuus palkkojen ja hintojen säätelyssä saattoi viedä keskitysleirille. Lisäksi osinkoja rajoitettiin. Paljolti Neuvostoliiton taloussuunnitelmien lailla taloudelle asetetut strategiset tavoitteet, esimerkiksi aseistamiselle tarpeellisen teollisuuden kasvattaminen ja kehittäminen, oli saavutettava hinnalla millä hyvänsä. Omavaraisuusaste nousi, vaikkakaan ei tavoitteiden mukaisesti. Materiaalinen alivoimaisuus suhteessa vihollisina pidettyihin maihin oli saksalaisjohtajien tiedossa. Hitler kuitenkin perusteli, että ajan myötä vihollisten etulyöntiasema vain kasvaisi, ja siksi sota tulisi käydä nopeasti.

Vuosien 1938–1939 aluelaajennukset eli Itävallan liittäminen Saksaan ja Tšekkoslovakian miehittäminen toivat Saksalle runsaasti uusia raaka-ainelähteitä ja teollisuuskapasiteettia. Huhtikuussa 1939 Tšekkoslovakiasta kulki Saksaan keskimäärin 23 tavarajunaa päivässä. Samaan aikaan Saksa alkoi saada huomattavasti öljyä Romaniasta. Elokuussa 1939, vain muutama päivä ennen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmimista, Saksa ja Neuvostoliitto solmivat 200 miljoonan markan kauppasopimuksen: Saksa saisi raaka-aineita, erityisesti metalleja, ja Neuvostoliitto vastineeksi sotateknologiaa sekä koneita ja laitteita. Neuvostoliitosta tuli myös malmintoimittaja, vaikkakin sen rautamalmi oli selvästi ruotsalaista heikompaa. Saksa ei pyrkimyksistään huolimatta onnistunut irtaantumaan taloudellisesta riippuvaisuudestaan Ruotsiin, mikä vuoden 1940 alussa lisäsi huolta Pohjois-Euroopan strategisesta arvosta ja samana keväänä johti Tanskan ja Norjan miehitykseen.

Tiukan valtion kontrollin ja sotavarustelun ansiosta natsi-Saksassa saavutettiin miltei täystyöllisyys. Tosin ajan tilastoihin ei luettu lapsettomia naisia, joita ei mielellään päästetty töihin ja äitejä, joita yleensä kiellettiin työskentelemästä. Myöskään miljoonia pidätettyjä ja kansalaisoikeutensa menettäneitä ei laskettu työllisyyslukuihin. Työläisten edut ja oikeudet olivat huonot. Palkat laskivat vuosien 1933 ja 1938 välillä noin 25 prosenttia. Ammattiliitot kiellettiin, kuten myös kollektiivinen kaupanteko ja oikeus lakkoiluun. Työntekijällä ei ollut myöskään oikeutta kieltäytyä määrätyistä töistä, ja työpaikan vaihtoon vaadittiin työnantajan suostumus. Vuonna 1935 määrätyn lain mukaan nuorten aikuisten miesten iältään 18–25 vuotta täytyi suorittaa palkaton kuuden kuukauden työpalvelusjakso opintojen jälkeen. Työpalveluksen jälkeen seurasi kahden vuoden asepalvelus.

Vaikka työläisten oikeuksien menettäminen ja palkan pieneneminen oli työnantajien ja yrittäjien etu, ei heilläkään ollut syytä olla täysin tyytyväisiä uuteen järjestelmään. Voitontavoittelun sijaan sijoitusten tuli olla valtion ohjaamia ja sen etujen mukaisia. Valtion rahoitus tuli lopulta hallitsevaksi osaksi sijoittamista, jolloin yksityiset takaukset vähenivät yli puolesta vuosina 1933 ja 1934 noin 10 prosenttiin vuosien 1935–1938 välillä. Suuret tuloverot rajoittivat yritysten omaa rahoitusta. Suurimmat yritykset saivat yleensä tuloverovapautuksen, vaikka valtion säätely oli tarpeeksi voimakasta, jotta saatettiin puhua ”pelkästä yksityisyrittämisen tyhjästä kuoresta”.

Sota-aikana natsi-Saksan työkykyinen miesväestö siirrettiin kasvavassa määrin rintamille. Vuodesta 1942 eteenpäin keskitysleireillä ollut juutalaisväestö pyrittiin tuhoamaan, eikä heitä käytetty enää aiemmalla tavalla pakkotyöhön. Samaan aikaan Saksan sotaonni kääntyi laskuun ja varusteluministeri Fritz Todt kuoli lentokone-onnettomuudessa. Hitler nimitti hänen tilalleen arkkitehti Albert Speerin, joka nopeasti organisoi tuotantoa palvelemaan tehokkaammin sotakoneistoa.

Vajetta työvoimassa pyrittiin korjaamaan lähinnä valloitetuista maista tuodulla orjatyövoimalla. Natsi-Saksan eteen työskenteli noin 12 miljoonaa orjaa 20 valtiosta. Noin 75 prosenttia heistä tuli Itä-Euroopasta.

Eriarvoistaminen, antifeminismi ja pyrkimys poistaa naiset työelämästä kotiäideiksi kuuluivat kiinteästi natsi-ideologiaan jo alusta alkaen. Puolueen perustamisen alkuaikoina vuonna 1921 tehty päätös kielsi naisilta pääsyn natsipuolueen johtotehtäviin. Myös puolueen naisjärjestöt olivat lähes poikkeuksetta miesten johtamia, ja niiden periaatteena ei ollut naisen aseman edistäminen puolueen tai yhteiskunnan sisällä, vaan natsi-ideologian levittäminen naisten keskuuteen. Natsihallintoa edeltäneen Weimarin tasavallan aikana Saksassa koettiin sukupuolten välisen tasa-arvoisuuden nousukausi, jolloin naisten pääsyä työelämään tai opiskelemaan ei juuri rajoitettu. Tämän vuoksi vielä vuonna 1939 saksalaisista naisista oli työelämässä keskimääräisesti suurempi luku kuin esimerkiksi Britanniassa tai Yhdysvalloissa.

Naisten määrää työmarkkinoilla oli kuitenkin pyritty aktiivisesti vähentämään heti vuoden 1933 natsien valtaannousun jälkeen. Propagandassa ja johtohahmojen puheissa naiset määriteltiin älyllisesti ja fyysisesti miehiä heikommiksi olennoiksi, jotka tarvitsivat miehisen yhteiskunnan ohjausta ja suojelusta. Naisen keskeiseksi elämäntehtäväksi tuli synnyttää ja kasvattaa poikia töihin ja sotimaan sekä tyttöjä uusiksi synnyttäjiksi. Äitien yhteiskunnallista merkitystä korostettiin, ja suurperheiden äideille jaettiin korkea-arvoisia kunnianosoituksia kuten ”kultaisia äitiyden kunniaristejä”. Arvoonsa nostettuja perheenäitejä yleensä kiellettiin täysin osallistumasta työelämään, mikäli heillä oli kasvatusikäisiä lapsia. Lapsettomia naisia puolestaan kannustettiin avioitumaan muun muassa takaamalla perheille edullisia lainoja, maksamalla lapsilisiä sekä keventämällä suurperheiden verotusta. Sen sijaan työelämässä mukana olleista naisista pyrittiin luomaan kuva moraalisesti löyhinä, itsekkäinä ja huikentelevaisina olentoina, jotka veivät työpaikat miehiltä, jotka kuitenkin osaisivat tehdä saman työn paremmin. Naisten palkka oli selvästi pienempi, joskaan palkkaerot eivät poikenneet suuresti kansainvälisesti vallinneesta asetelmasta 1930-luvulla. Natsi-Saksan erikoispiirteenä oli palkkojen tasa-arvoisuus ainoastaan fyysisesti hyvin raskaissa ammateissa, joissa perinteisesti miehet pärjäsivät paremmin. Tällä pyrittiin kannustamaan työnantajaa suosimaan miehiä työntekijöitä palkattaessa.

Naisten ammatillinen tai oppiarvoon tähtäävä koulutus, pääsy johtotehtäviin sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuudet pyrittiin poistamaan kokonaan. Hitlerin mukaan ”naisille tarjotun koulutuksen päämääränä tuli poikkeuksetta olla tuleva äitiys” ja naisten pääsyä opiskelemaan tai opettajiksi vaikeutettiin asetuksilla. Naisjärjestöjen tuli alistua natsipuolueen johtoon ja itsenäiset naisorganisaatiot lakkautettiin. Natsi-Saksan korkea-arvoisin nainen oli kansallissosialistisen naisliiton NS-Frauenschaftin puheenjohtaja Gertrud Scholtz-Klink, mutta hänellä ei ollut virallista määräysvaltaa, joka olisi ylittänyt yhdenkään saksalaisen miehen. Omasta asemastaan huolimatta Scholtz-Klink vastusti jyrkästi naisten osallistumista politiikkaan. Sodan aikana naisjärjestöjä osallistui vapaaehtoistoimintaan, kuten pommitusten palontorjuntaan sekä vallatuilta alueilta tuodun pakkotyövoiman vartiointiin ja valvomiseen.

Naisten työelämästä poistavan määräyksen asettamista harkittiin usein, mutta sitä ei ehditty asettaa ennen toisen maailmansodan alkamista. Toisen maailmansodan sytyttyä Britanniassa tapahtui rakennemuutos: kun miesten mobilisointi asevoimiin aiheutti työvoimavajeen, suuria määriä naisia alettiin värvätä työelämään. Sama toistui Yhdysvalloissa, joka liittyi sotaan joulukuussa 1941. Saksassa kansallissosialistinen naisohjelma jatkui entisellään sodan alkuvuosina, joskin syntynyttä työvoimapulaa pyrittiin täyttämään jonkin verran myös naisilla. Vuoteen 1943 mennessä sotaonni oli kääntynyt ja armeijoiden tappiot olivat alkaneet käydä raskaiksi, joten naisia pyrittiin värväämään ohjelmallisesti työelämään ja teollisuuden palvelukseen myös Saksassa. Aiempien rajoitusten ja kielteisen asenteellisuuden vuoksi yritys ei onnistunut yhtä tehokkaasti kuten liittoutuneisiin kuuluneissa valtioissa. Ristiriitaisuuden takia naisten määrä Saksan työelämässä pysyi suurin piirtein samana koko sodan ajan.

Lähinnä lapsettomista naisista muodostettiin Wehrmachtin alaisia naisavustajajoukkoja (Wehrmachtshelferinnen). Naisavustajia palveli noin 500 000. Heistä noin puolet oli vapaaehtoisia ja puolet palvelukseen kutsuttuja. He toimivat muun muassa sairaanhoitajina, konekirjoittajina, ilmavalvojina (ei aseellisessa ilmatorjunnassa) ja viestintäkeskusten operaattoreina. Vielä sodan alussa natsipuolue vastusti jyrkästi naisten aseellista palvelusta, sillä ideologisesti naisen suojeleminen oli yksinomaan saksalaisen miehen pyhä tehtävä. Kuitenkin sodan viimeisinä kuukausina taistelujen muututtua jo epätoivoisiksi torjuntayrityksiksi naisia ja myös alaikäisiä tyttöjä alettiin siirtää taistelutehtäviin ja aseelliseen ilmatorjuntaan. Myös SS:n palveluksessa toimi naisia, joista noin 3 500 keskitysleirien vartijoina.