Harva tietää, mitä Saksan jälleenvarustelu kätkee

Saksan jälleenvarustelu (saks. Aufrüstung) viittaa Saksan asevoimien uudelleenvarustamiseen maailmansotien välisenä aikana vuosina 1918–1939. Saksa oli yksi ensimmäisen maailmansodan hävinneistä valtioista, ja sodan jälkeisessä Versailles’n rauhansopimuksessa sen armeijan koko oli rajattu 10 divisioonaan ja 100 000 ammattisotilaaseen. Lisäksi kiellettiin ilmavoimat, panssarivaunut, sukellusveneet ja yleinen asevelvollisuus. Myös kaikentyyppinen sotilaskoulutus siviilijärjestöissä kiellettiin.

Keisarillisen Saksan armeija lakkautettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja vuonna 1921 uusiksi asevoimiksi perustettiin Reichswehr. Sen upseeristo alkoi suunnitella armeijan kasvattamista huomattavasti suuremmaksi kuin Versailles’n rauhassa oli määritelty. Saksassa oli myös salaisia asekätköjä. Erityisesti Ruhrin miehitykseen suhtauduttiin katkerasti, ja jälleenvarustautumista alettiin pitää isänmaallisena tehtävänä. Vuosikymmenen lopussa kaavailtiin jo 21 divisioonan kokoista armeijaa, ja tehtaat valmistautuivat muuttamaan tuotantonsa sotavarustuksen massavalmistukseen.

1930-luvun alussa länsivallat myönsivät Saksalle 200 000 sotilaan kokoisen armeijan mutta säilyttivät huomattavan aseellisen ylivoimansa. Valtakunnankansleriksi vuonna 1933 noussut Adolf Hitler ei kuitenkaan halunnut suostua niin pieniin asevoimiin ja irrottautui aseidenriisuntaneuvotteluista. Hänen uudessa hallitusohjelmassaan armeijan kokoa kasvatettiin 300 000 sotilaaseen, ja samalla tuli valmistaa 1 000 lentokonetta. Ohjelmaa toteutettiin salassa seuraavat kaksi vuotta. Lisäksi sotilasasioihin liittyvää valtaa siirrettiin oikeusistuimilta upseerikunnalle.

Elokuussa 1934 Hitler sai ehdottoman vallan, kun hän yhdisti valtakunnankanslerin ja valta­kunnan­presidentin virat uudeksi arvonimekseen ”Johtaja ja Valtakunnankansleri”, ja samalla hänestä tuli asevoimien ylipäällikkö. Maaliskuussa 1935 Hitler perusti uudet asevoimat, Wehrmachtin (”Puolustusvoimat”), joka korvasi Reichswehrin. Sen vahvuudeksi hän määräsi 36 divisioonaa ja 550 000 miestä, joka oli viisi ja puoli kertaa suurempi kuin Versailles’n rauhansopimuksessa määritelty armeijan koko. Samalla hän perusti Luftwaffe-ilmavoimat ja Kriegsmarine-merivoimat sekä palautti yleisen asevelvollisuuden. Hitler ei kysynyt ministerien tai asevoimien johdon mielipidettä. Armeijan uskollisuudenvala oli aiemmin vannottu perustuslaille, mutta nyt se annettiin Hitlerille.

Jo keväällä 1935 Saksan armeijan vahvuus oli ylittänyt 300 000 miestä, mutta asevelvollisuuden palauttamisen vaikutus näkyi selvästi seuraavan vuoden loppuun mennessä, kun armeijassa oli jo 900 000 sotilasta.

Hitlerin valtakaudella Saksan sotilasmenot kasvoivat huomattavasti suuremmiksi kuin länsimailla. Merkittävä osa bruttokansantuotteesta kului nyt asevarusteluun: Hitlerin vallan alkuvuosina osuus oli 5–10 prosenttia koko bruttokansantuotteesta, ja vuonna 1938 varusteluun kului jo 19 prosenttia. Muutamassa vuodessa Saksaan perustettiin yli 130 sotatarviketehdasta. Vuonna 1936 lentokonetehtaita oli jo 20, ja panssaroituja ajoneuvoja valmistettiin 15 eri tehtaassa. Nelivuotissuunnitelma ajoi Saksaa kohti sotataloutta. Varustelua ei rahoitettu verotuksilla ja lainoilla vaan lyhytaikaisilla velkakirjoilla asevalmistajille: talousministeri Hjalmar Schachtin laatimasta järjestelystä käytettiin nimitystä Mefo (Metallurgische Forschungsgesellschaft).

Varustelua peiteltiin esimerkiksi monenlaisella yhdistystoiminnalla, kuten purjelentoseuralla, jonka jäsenistä tuli sittemmin ilmavoimien jäseniä. Länsimaat eivät kuitenkaan jääneet varustelusta täysin tietämättömäksi, ja Britannian tiedustelupalvelu käynnisti Saksan asevarustelua tarkkailevan vakoiluorganisaation. Julkisesti Hitler puhui rauhan puolesta ja ilmoitti asevarustelun olevan Saksan suojelemista eikä kilpailua länsivaltoja vastaan. Saksa ja Iso-Britannia solmivat kesäkuussa 1935 laivastosopimuksen, jossa Saksa suostui kasvattamaan merivoimiensa vahvuuden vain 35 prosenttiin Britannian kuninkaallisen laivaston vahvuudesta.

Varusteluohjelma käynnisti huomattavan raaka-ainetarpeen, ja erityisesti metalleja Saksan piti ostaa ulkomailta. Teollisuuden kovasti tarvitsemia metalleja olivat muun muassa rauta, nikkeli, kupari, kromi, tina ja elohopea. Aseteknologia tarvitsi kipeästi myös mangaania, molybdeeniä ja volframia. Saksasta tuli heti Yhdysvaltojen jälkeen maailman suurin raakateräksen tuottaja. Varusteluohjelmalle annettiin natsi-Saksan taloudessa ehdoton etusija, ja sitä varten raaka-aineita otettiin myös siviilisektorin teollisuudelta. Saksa osti varusteluohjelmalleen välttämättömiä renkaita ja lentokonemoottoreita sekä lisenssejä moottoreiden valmistukseen erityisesti Yhdysvalloista. Myös brittiläiset yritykset toimittivat varusteluun tarvittavia hyödykkeitä Saksaan.

Vuosien 1933–1939 välisenä aikana saksalaisten divisioonien määrä kasvoi yli neljälläkymmenellä. Toisen maailmansodan alkuun mennessä Saksa oli tuottanut 4 000 lentokonetta, 57 sukellusvenettä ja 4 taistelulaivaa, ja Wehrmachtissa palveli yli 3,7 miljoonaa sotilasta.

Katso myös: Saksa toisessa maailmansodassa

Hitler pääsi kokeilemaan uusia asevoimiaan kesällä 1936 alkaneessa Espanjan sisällissodassa, johon hän lähetti 20 000 sotilasta kenraali Francisco Francon johtamien kansallisten joukkojen tueksi. 1930-luvun loppupuolella Hitler onnistui useissa verettömissä aluevaltauksissa jälleenmiehittäessään Reininmaan, liittäessään Itävallan Saksaan sekä miehittäessään Tšekkoslovakian ja palauttaessaan Memelin alueen osaksi Saksaa. Iso-Britannia ja Ranska eivät ennen syksyä 1939 vastustaneet valloituksia sotatoimin, vaan Hitler käytti hyväkseen länsivaltojen myönnytyspolitiikkaa.

Toinen maailmansota alkoi syyskuussa 1939, kun Saksa hyökkäsi Puolaan ja Britannia sekä Ranska julistivat Saksalle sodan. Sota päättyi Saksan ehdottomaan antautumiseen keväällä 1945.