Molotov–Ribbentrop-sopimus – tätä et tiennyt

Molotov–Ribbentrop-sopimus (saks. Deutsch-sowjetischer Nichtangriffspakt, ven. Договор о ненападении между Германией и Советским Союзом, Dogovor o nenapadenii meždu Germanijei i Sovetskii Sojuzom, myös nimellä Hitlerin–Stalinin sopimus) oli Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus, joka solmittiin 23. elokuuta 1939. Se sai nimensä sopimuksen allekirjoittaneista ulkoministereistä Joachim von Ribbentropista ja Vjatšeslav Molotovista.

Sopimuksen nojalla kumpikin osapuoli sitoutui olemaan liittymättä sellaiseen valtaryhmittymään, joka oli tähdätty toista sopimusosapuolta vastaan. Sopimukseen jätettiin kuitenkin eräs merkittävä aukko: siinä ei ollut tavanomaista mainintaa sopimuksen raukeamisesta siinä tapauksessa, että jompikumpi sopimusosapuoli aloittaisi itse sodan kolmatta valtiota vastaan.

Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta, jonka kohteina olivat Suomi, Baltian maat, Puola ja Romania. Näin suurvallat pystyisivät ilman toistensa uhkaa laajentamaan alueitaan. Adolf Hitler oli keväällä 1939 päättänyt, että Saksa valtaisi Puolan. Iso-Britannia oli kuitenkin antanut Puolalle turvatakuut. Molotov–Ribbentrop-sopimus mahdollisti hyökkäyksen Puolaan, koska Hitlerin ei tarvinnut pelätä Neuvostoliiton reaktiota saati kahden rintaman sotaa. Hitler piti varmana, että sopimus saisi Britannian luopumaan turvatakuistaan Puolalle. Samalla Neuvostoliitto valmistautui omiin operaatioihinsa Puolan, Suomen ja Baltian maiden osalta.

1. syyskuuta 1939 eli vain hieman yli viikko sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Saksa hyökkäsi Puolaan. Vastaavasti Neuvostoliitto hyökkäsi Puolan itäosaan 17. syyskuuta 1939, vain kaksi päivää sen jälkeen, kun se oli saanut aikaan rauhan Japanin kanssa Mongoliassa: Neuvostoliitto ja Japanin Kwantungin armeija olivat toukokuusta 1939 alkaen käyneet Halhin-Golin taisteluina tunnettua rajasotaa.

Josif Stalinin elämäkerran kirjoittaja, venäläinen kenraalieversti Dmitri Volkogonov on siteerannut Neuvostoliiton Berliinin-suurlähettilään raporttia keskustelusta, jonka tämä oli käynyt Hitlerin kanssa 3. syyskuuta 1939, kaksi päivää Saksan Puolaan kohdistaman hyökkäyksen alkamisen jälkeen. Raportin mukaan Hitler oli lausunut:

»Saksan kansa on onnellinen siitä, että Saksan–Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus tulee palvelemaan molempien kansojen yhteistyön asiaa. Sodan tuloksena tilanne, joka on ollut voimassa Versailles’n sopimuksesta lähtien, vuodesta 1920, tullaan kumoamaan... Saksa ja Venäjä tulevat saattamaan uudelleen voimaan ne rajat, jotka niillä oli ennen sotaa.»
(Raportin viimeisessä lauseessa tarkoitettiin ensimmäistä maailmansotaa. Stalin oli alleviivannut viimeiset sanat paksulla punakynällä.)

Von Ribbentropin ollessa lähdössä sopimuksen allekirjoituksen jälkeen takaisin Berliiniin ja hyvästellessä isäntiään Stalin tarttui hänen käteensä ja lausui: ”Neuvostohallitus suhtautuu erittäin vakavasti tähän uuteen sopimukseen. Voin antaa kunniasanani siitä, ettei Neuvostoliitto tule pettämään liittolaistaan.” Historoitsija Max Jakobson on päätellyt Stalinin aavistaneen jo tuolloin, että uusi liittolainen voisi pettää hänet.

20. elokuuta, muutamaa päivää ennen sopimuksen allekirjoittamista, Saksa ja Neuvostoliitto solmivat 200 miljoonan markan kauppasopimuksen, jossa Saksa saisi raaka-aineita, erityisesti metalleja, ja Neuvostoliitto vastineeksi sotateknologiaa sekä koneita ja laitteita. Perussopimus synnytti myös muita taloussopimuksia, muun muassa 11. helmikuuta 1940 ja tätä laajemman 10. tammikuuta 1941. Vielä huhtikuussa 1941 Saksa sopi Neuvostoliiton toimittavan miljoona tonnia öljyä.^lähde? Salainen lisäpöytäkirja ja laaja tavaraluotto Saksan kanssa olivat Stalinin vaatima hinta siitä, että Neuvostoliitto ylipäätään hyväksyi hyökkäämättömyyssopimuksen. Hitler oli päättänyt hyökätä Puolaan, ja Neuvostoliitto käytti tilaisuutta hyväkseen.

Katso myös: Neuvostoliiton ja Saksan suhteet ennen toista maailmansotaa

Ensimmäisen maailmansodan tuloksena Neuvostoliiton ympärille oli syntynyt joukko pikkuvaltioita, jotka muodostivat sille jonkinlaisen turvallisuusvyöhykkeen. Neuvostoliiton johtomiehet alkoivat kuitenkin vähitellen nähdä niissä osan kapitalistisesta, Neuvostoliitolle vihamielisestä maailmasta. Reunavaltiot olivat pieniä ja heikkoja, ja mikä tahansa suurvalta voisi Moskovan näkökulmasta käyttää niitä hyväkseen hyökkäyksessään Neuvostoliittoa vastaan. Turvallisuusvyöhyke saattoi siten muuttua vaaravyöhykkeeksi, ja Adolf Hitlerin valtaannousun jälkeen Neuvostoliitto alkoi pitää Saksaa tuon muutoksen aiheuttajana.

Heti valtaannousunsa jälkeen Adolf Hitler aloitti vuoden 1918 Versailles'n rauhansopimuksen luoman maailmanjärjestyksen järjestelmällisen purkamisen. Neuvostoliiton ulkoministeri Maksim Litvinov ennusti yhdysvaltalaisille lehtimiehille Kansainliiton päämajassa Genevessä marraskuussa 1937, että ennen kuin saksalaiset hyökkäävät Venäjälle, he hyökkäävät länteen, ja kun he ovat valmiit tähän, he tulevat Moskovaan pyytämään sopimusta. Litvinovin arvion mukaan ensimmäisenä Hitlerin tähtäimessä oli Itävalta, ja pian sen jälkeen vaikeuksiin tulisi joutumaan Tšekkoslovakia. Litvinov oli tietoinen Hitlerin aikeista hankkia Saksalle ”elintilaa”, koska hän oli – yhtenä hyvin harvoista silloisista huippupoliitikoista – lukenut Hitlerin Taisteluni-kirjan kannesta kanteen.

Samaan aikaan marraskuussa 1937 Hitler paljasti todelliset aikeensa lähimmille miehilleen Berliinin valtakunnankansliassa pidetyssä salaisessa kokouksessa. Läsnä olivat ulkoministeri Konstantin von Neurath, Saksan ilmavoimien ylipäällikkö, marsalkka Hermann Göring, sotaministeri, marsalkka Werner von Blomberg, laivaston ylipäällikkö amiraali Erich Raeder ja Wehrmachtin ylipäällikkö kenraalieversti Werner von Fritsch. Hitler julisti Saksan pahimmiksi vihollisiksi Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan, ja nämä kaksi olisi kukistettava ennen Venäjää. Tämän olisi Hitlerin mukaan tapahduttava vuosina 1943–1945, jolloin Saksan voiman pitäisi saavuttaa huippukohtansa. Ensimmäisenä tehtävänä olisi kuitenkin Itävallan ja Tšekkoslovakian valtaaminen sivustojen turvaamiseksi.

Maaliskuussa 1938 Kominternin pääsihteeri Georgi Dimitrov julkaisi Bolševik-lehdessä Hitlerin oletetun ”aikataulun”, jonka mukaan Saksa tulisi hyökkäämään Itävaltaan keväällä 1938, Tšekkoslovakiaan syksyllä 1938, Unkariin keväällä 1939, Puolaan syksyllä 1939, Jugoslaviaan keväällä 1940, Romaniaan ja Bulgariaan syksyllä 1940, Tanskaan, Alankomaihin, Belgiaan, Ranskaan ja Sveitsiin keväällä 1941 sekä Venäjälle syksyllä 1941. Litvinovin ja Dimitrovin ennusteet olivat hyvin kaukonäköisiä ja eräiltä osin jopa täsmällisempiä kuin Hitlerin omat kaavailut.

Maaliskuussa 1938 Hitlerin joukot marssivat Itävaltaan, ja maa liitettiin Saksaan. Tämä merkitsi Moskovan silmissä ensimmäistä repeämää Neuvostoliiton läntisessä puskurivyöhykkeessä. Tapahtuma laukaisi sarjan neuvotteluja, joita Neuvostoliitto alkoi käydä reunavaltioiden kanssa. Neuvostoliitto tarjosi sopimusta, jonka nojalla se antaisi sotilaallista apua Saksan hyökätessä. Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola torjuivat kaikki tarjouksen. Yleisesti uskottiin, että jos neuvostojoukot saisivat marssia ”auttamaan” jotakin pientä naapurimaata, niitä ei enää saataisikaan poistumaan. Syvä epäluulo oli siten molemminpuolista. Suomessa neuvotteluja ensin ulkoministeri Rudolf Holstin, myöhemmin myös pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa kävi huhtikuusta 1938 lähtien Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön lähetystösihteeri Boris Jartsev. Rudolf Holsti joutui eroamaan ulkoministerin paikalta marraskuussa 1938, eikä uudeksi ulkoministeriksi nimitetty Eljas Erkko halunnut keskustella Jartsevin kanssa.

Syksyllä 1938 Tšekkoslovakia joutui Münchenin sopimuksen nojalla luovuttamaan sudeettialueet Saksalle, ja tällä oli Neuvostoliittoon voimakas vaikutus. Neuvostoliitossa oltiin vakuuttuneita siitä, että Ranska ja Britannia olivat luvanneet Tšekkoslovakian Saksalle palkkioksi siitä, että se aloittaisi sodan Neuvostoliittoa vastaan. Tämän käsityksen Stalin toisti valtioneuvos J. K. Paasikivelle Moskovassa käydyissä Suomen ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa vuotta myöhemmin. Maaliskuussa 1939 Saksa miehitti Tšekkoslovakian, mikä rikkoi Münchenin sopimuksen, sillä Hitler oli Münchenissä vakuuttanut länsivaltojen johtomiehille, ettei hänellä ollut sudeettialueiden jälkeen enää muita vaatimuksia Tšekkoslovakian suhteen. Tšekkiläisestä osasta muodostettiin Böömin ja Määrin protektoraatti, ja Slovakia julistautui Saksan painostamana itsenäiseksi, mutta tosiasiassa siitä tuli Saksan ylivallan alainen nukkevaltio.

Saksan ja Puolan välillä ei vuoden 1938 aikana ollut näkyviä jännitteitä, ja voimassa oli neljä vuotta aiemmin solmittu hyökkäämättömyyssopimus. Hitler ei todennäköisesti kaavaillut sotaa, vaan pyrkimys oli saada Puola suostumaan aluevaatimuksiin. Saksa vaati Danzigin palauttamista sekä huoltotien ja rautatien rakentamista Puolan käytävään. Puolalle myös tarjottiin pääsyä Antikomintern-sopimukseen. Vastineeksi Puolalle olisi annettu vapaasatama Danzigin alueelta, ja vuoden 1934 hyökkäämättömyyssopimusta olisi pidennetty. Puola kuitenkin tyrmäsi aluevaatimukset, ja maaliskuussa 1939 se lopetti kaikki neuvottelut Saksan miehitettyä Böömin ja Määrin alueet sekä Liettuan Memelin alueen.

Tšekkoslovakian miehitys keväällä 1939 sai Britannian ja Ranskan antamaan Puolalle turvatakuut, joita Britannian pääministeri Neville Chamberlain kuvaili ”vakuutukseksi ja rauhanrintamaksi aggressiota vastaan”. Italian hyökättyä Albaniaan huhtikuussa 1939 länsivallat antoivat takuut myös Kreikalle ja Romanialle. Ranska ja Britannia pyrkivät liittoon myös Romanian kanssa.

Keväällä 1939 Stalin tarjosi Britannialle ja Ranskalle liittolaisuutta sopimuksella, jonka mukaan Neuvostoliitto auttaisi, mikäli jokin Keski-Euroopan maa joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Erityisesti Britanniassa tarjousta kuitenkin epäröitiin, sillä Staliniin ja kommunismiin suhtauduttiin varauksella, eikä pääministeri Chamberlain halunnut provosoida Hitleriä. Samalla länsivallat kuitenkin pelkäsivät Hitlerin ja Stalinin liittoa, mikä olisi merkinnyt vaivoin rakennetun voimatasapainon järkkymistä. Saksa taas pelkäsi länsimaiden ja Neuvostoliiton yhteistyötä sekä kahden rintaman sotaa. Neuvostoliitto pelkäsi Saksan ja länsimaiden juonittelua sitä vastaan, koska ne kaikki olivat kapitalistisia maita.

Toukokuun alussa 1939 Stalin siirsi ulkoministeri Maksim Litvinovin syrjään ja nimitti tämän tilalle luottomiehensä Vjatšeslav Molotovin. Muutos aiheutti poliittista etäisyyttä Neuvostoliiton ja länsivaltojen välille. Ulkomailla jäätiin laajalti kaipaamaan Litvinovia, sillä tämä oli hallinnut useita vieraita kieliä ja pystynyt keskustelemaan eurooppalaisten virkaveljiensä ja lähettiläiden kanssa näiden omilla kielillä. Molotov taas puhui vain venäjää eikä ollut tottunut diplomaattiseen kielenkäyttöön.

Neuvotellessaan länsivaltojen kanssa Stalin antoi myös Berliiniin vihjeen, että Saksan ja Neuvostoliiton välinen sopimus ei olisi mahdoton. Hitler kiinnostui sopimuksesta Stalinin kanssa, sillä hän saisi rauhassa selvittää välinsä Puolan kanssa, eikä hän uskonut länsivaltojen ryhtyvän sotaan Puolan vuoksi. Elokuun 1939 alussa Ribbentrop vihjasi Neuvostoliiton asiainhoitajalle maiden välisestä liitosta sekä kyvystä ratkaista ongelmat ”kahden kesken”. Samoihin aikoihin ranskalais-brittiläinen sotilasvaltuuskunta matkasi Leningradiin neuvottelemaan liitosta Neuvostoliiton kanssa. Stalinille ilmaantui kaksi liittolaisehdokasta, ja neuvoteltuaan molempien kanssa hän totesi, että kahdessa vaihtoehdossa oli huomattava ero: länsivallat eivät suostuneet Stalinin vaatimaan oikeuteen siirtää joukkojaan Puolan ja Romanian alueille, ja länsivallat pyrkivät puolustamaan myös Baltian maita ja Suomea.

Hitler oli länsivaltoja avokätisempi luvatessaan hyökkäämättömyyssopimuksesta palkkioksi Neuvostoliitolle maita ja alueita. Stalin sai tilaisuuden kiristää hyökkäämättömyyssopimuksesta vaatimansa hinta mahdollisimman korkeaksi, ja pelätessään Neuvostoliiton ja länsivaltojen liittoutumista Hitler oli valmis maksamaan korkeankin hinnan. Lisäksi Stalin piti Saksan ja länsivaltojen välistä sotaa mahdollisena, ja siinä Neuvostoliitolle olisi jäänyt sivustakatsojan rooli: osapuolten heikentäessä toisensa Neuvostoliitto olisi voinut helposti laajentua länteen.

Sopimuksen solmimisen päivänä 23. elokuuta 1939 Hitler käski asevoimiaan valmistautua hyökkäämään Puolaan kolmen päivän kuluttua.

Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmimisen yhteydessä laadittiin salainen lisäpöytäkirja, jossa Itä-Eurooppa jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Latvia, Viro ja Suomi määriteltiin lisäpöytäkirjassa kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin. Myös Romanialle kuuluva Bessarabia annettiin sopimuksessa Neuvostoliitolle. Lisäksi Puolan kohtalon katsottiin ratkeavan myöhemmän kehityksen perusteella, tosin alustavaksi jakolinjaksi sovittiin joet Narew, Veiksel ja San.

28. syyskuuta 1939 tehdyllä lisäsopimuksella Liettua siirrettiin Neuvostoliiton etupiiriin ja vastaavasti rajaa Puolan alueella korjattiin Saksan hyväksi. Samana päivänä annetulla uhkavaatimuksella Neuvostoliitto pakotti kaikki kolme Baltian maata sallimaan puna-armeijan joukkojen sijoitus vuokrattaviin tukikohtiin niiden maaperälle.

Neuvostoliitto pyrki Molotov–Ribbentrop-sopimuksen suoman Saksan myötämielisen puolueettomuuden turvin miehittämään Suomen aloittaen talvisodan, joka päättyi alueluovutuksiin Neuvostoliitolle. Saksan voitettua Ranskan kesäkuussa 1940 Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon, ja Romania joutui taipumaan Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan luovuttamiseen Neuvostoliitolle.

Saksalaisia siirtyi Saksaan suunnitelman mukaisesti Neuvostoliitolle jääviltä alueilta.

Useat saksalaiset vaikuttivat helpottuneensa sopimuksesta, sillä he olettivat sen merkitsevän rauhaa. Britit ja ranskalaiset sen sijaan järkyttyivät, ja Japanin hallitus sekä Espanjan diktaattori Francisco Franco tunsivat tulleensa petetyiksi. Sopimuksen solmimista seuranneena päivänä 24. elokuuta 1939 Yhdistyneen kuningaskunnan kansalaisia kehotettiin poistumaan Saksasta, ja Britannian Berliinin-suurlähetystöä käskettiin tuhoamaan kaikki salainen aineisto. Vastaavasti Saksan lähetystöjä ja konsulaatteja Britanniassa, Ranskassa ja Puolassa kehotettiin käskemään saksalaisia joko palaamaan Saksaan tai muuttamaan johonkin puolueettomaan maahan. Britannian suurlähettiläs Nevile Henderson käski Hitleriä pidättäytymään hyökkäyksistä ja vetämään joukkonsa pois myös Tšekkoslovakiasta. Kun Britannia ja Puola solmivat avunantosopimuksen 25. elokuuta, Hitler lykkäsi hyökkäystä Puolaan elokuun 26. päivästä syyskuun 1. päivään. Vastauksena hyökkäykseen Britannia ja Ranska julistivat Saksalle sodan 3. syyskuuta 1939.

Historoitsija Max Jakobson on kirjoittanut, että poliittisten aatteiden maailmassa Molotov–Ribbentrop-sopimus oli ”maanjäristys, jonka paineesta särkyivät illuusiot oikealla ja vasemmalla kuin ikkunaruudut”. Stalin uhrasi kansainvälisen kommunismin Neuvostoliiton valtiollisten etujen alttarille; kaikkien kommunistien oli yhtäkkiä unohdettava vuosikausia toistamansa fasismin vastaisen taistelun tunnukset ja ylistettävä Saksan–Neuvostoliiton sopimusta ”suureksi valtiomiesteoksi”. Hitler puolestaan uhrasi bolševismin pelon, joka oli ollut hänen paras liittolaisensa porvarien kanssa ihmiskunnan pelastamiseksi kansainvälisen kommunismin kynsistä; kansallissosialismi paljastui pelkästään Hitlerin valtapolitiikan välikappaleeksi.

Kaksi vuotta myöhemmin molemmat diktaattorit yrittivät korjata ideologiset menetyksensä selittämällä, että heidän keskinäinen sopimuksensa oli tarkoitettu yksinomaan harhautusmanööveriksi. Hitler väitti suunnitelleensa koko ajan sotaretkeä kommunismin isänmaata vastaan ja tehneensä sopimuksen välttyäkseen kahden rintaman sodalta. Stalin puolestaan selitti olleensa koko ajan tietoinen Hitlerin todellisista aikeista ja halunneensa voittaa aikaa varustautumiseen, koska hän ei luottanut länsivaltojen apuun. Max Jakobson on pitänyt kumpaakin selitystä epäuskottavana. Hitler ei koskaan toiminut pitkällä tähtäimellä, vaan hänen menestyksensä perustui nimenomaan häikäilemättömään ennakkoluulottomuuteen ja kykyyn käyttää tilaisuuksia hyväksi heti niiden ilmaantuessa. Stalin taas halusi kaikin keinoin pitää Neuvostoliiton erossa ”imperialistisen maailman sisällissodasta”, ja myöhemmät tapahtumat osoittivat Saksan menestyksen länsirintamalla ja nopean käännöksen itään yllättäneen hänet täydellisesti. Saksassa vitsailtiin sopimuksen voimaantulon jälkeen, että myös Stalin vielä jonakin päivänä liittyy Antikomintern-liittoon.

Suomen valtiojohdon reaktioita Molotov–Ribbentrop-sopimukseen ei juuri ole säilynyt. Pettymyksensä ilmaisivat kuitenkin ainakin saksalaismielisenä tunnettu professori V. A. Koskenniemi ja Berliinin-lähettiläs Aarne Wuorimaa. Huhut etupiirijaosta alkoivat levitä syksyn aikana, mutta saksalaiset vastasivat, ettei Molotov–Ribbentrop-sopimus koskenut Suomea. Suomen ja Saksan välit olivat jo entuudestaan viileät muun muassa siksi, että Suomi oli keväällä 1939 kieltäytynyt Saksan tarjoamasta hyökkäämättömyyssopimuksesta ja siirtänyt sotatarvikehankintojaan länsimaihin. Puolustusneuvoston puheenjohtaja Carl Gustaf Emil Mannerheim oli kannattanut sopimusta Saksan kanssa ja katui sitä, että Suomi heikensi suhteitaan Saksaan.

Saksa pyrki torjumaan Suomessa heränneet huolestuneet huhut toimittamalla 27. elokuuta Suomen Tietotoimiston kautta lehdistölle tiedotteen, jossa vakuutettiin, että Molotov–Ribbentrop-sopimusta ei ollut tehty Suomen eikä Baltian maiden kustannuksella.^lähde? Lähettiläs Wipert von Blücher kävi henkilökohtaisesti ulkoministeri Eljas Erkon luona esittämässä samantapaisia rauhoittavia selityksiä; tällöin hän ei itsekään vielä ollut tietoinen sopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta. Muistelmissaan von Blücher kirjoitti saaneensa kuulla Hitlerin ja Stalinin sopimuksesta vasta talvisodan päätyttyä, mutta Max Jakobsonin mukaan hänen on täytynyt saada tieto siitä viimeistään 7. lokakuuta 1939, jolloin Berliinistä Helsingin-lähetystöön saapuneessa sähkeessä kerrottiin Saksan ja Neuvostoliiton keskinäisestä vaikutuspiirijaosta.

Suomen lähettiläs Hjalmar Procopé sai Yhdysvaltojen presidentiltä Franklin D. Rooseveltiltä tapaamisessa Valkoisessa talossa 28. elokuuta vahvistamattoman tiedon Itä-Euroopan etupiirijaosta Saksan ja Venäjän kesken. Procopé lähetti tapaamisesta laatimansa raportin Suomen ulkoministeriölle pari päivää myöhemmin lentopostilla. Suomen ulkopoliittinen johto ei kuitenkaan vielä tuossa vaiheessa uskonut, että pitkäaikainen kumppani Saksa olisi pettänyt Suomen. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa 13. syyskuuta tilannetta arvioitiin Suomen kannalta jopa suotuisaksi.

Pian Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan päätyttyä Saksa miehitti huhtikuussa 1940 Tanskan ja Norjan. Kesäkuussa 1940, jolloin Saksan sotaretki lännessä oli edistynyt odotettua nopeammin – Alankomaat ja Belgia olivat kukistuneet ja Ranska oli luhistumisen partaalla –, Stalinille tuli kiire varmistaa lopullisesti Saksan ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Neuvostoliitolle varatut edut. Neuvostoliitto miehitti Baltian maat, maiden parlamentit hajotettiin, ja heinäkuussa 1940 Virossa, Latviassa ja Liettuassa pidettiin Neuvostoliiton painostuksen alaiset parlamenttivaalit. Vaalien jälkeen Baltian maat liitettiin ”niiden omasta anomuksesta” Neuvostoliittoon. Samaan aikaan Neuvostoliitto liitti omiin alueisiinsa Romanialle kuuluneet Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan, joista jälkimmäinen ei ollut koskaan ennen kuulunut Venäjän valtakuntaan.

Kesäkuun lopussa 1940 aikoi näkyä merkkejä Saksan ja Neuvostoliiton välisen liiton rakoilusta. Neuvostoliitto oli vastoin Saksan kanssa tekemäänsä sopimusta edennyt aivan Romanian öljylähteiden tuntumaan, jolloin Saksan näkökulmasta öljyn saanti olisi voinut jäädä täysin riippuvaksi Stalinin hyväntahtoisuudesta. Saksan ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan toimeenpanon myötä oli samalla hävinnyt Neuvostoliiton puskurivyöhyke länttä vastaan. Neuvostoliitolla oli ryhmittyneenä Saksan vastaiselle rajalleen ainakin 134 divisioonaa, mutta Saksalla, joka suunnitteli Britannian kukistamista, oli omalla puolellaan rajaa vain kuusi divisioonaa. Heinäkuun puolivälissä 1940 Saksan pääesikunnassa alettiin laatia suunnitelmia sotaretkestä Neuvostoliittoa vastaan. Saksan pääesikunnan silloinen päällikkö, kenraali Franz Halder kertoi myöhemmin eräässä yksityiskirjeessään Hitlerin tarkoituksena olleen murskata Neuvostoliitto länsimaiden ollessa heikoimmillaan.

Ratkaiseva käänne Saksan ja Neuvostoliiton suhteissa tapahtui elokuussa 1940 Suomen ja Saksan solmittua saksalaisten joukkojen kauttakulkusopimuksen. Neuvostoliitto ei ollut luopunut suunnitelmistaan Suomen valtaamiseksi, mutta uusi hyökkäys Suomeen olisi siinä vaiheessa erittäin todennäköisesti johtanut konfliktiin Saksan kanssa, mihin Neuvostoliitto ei ollut vielä valmis. Jo heinäkuussa 1940 Hitler oli määrännyt Pohjois-Norjassa olleet joukkonsa miehittämään Petsamon, mikäli Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyisi uusi sota. Petsamon nikkeli oli Saksan sotataloudelle yhtä tärkeä kuin Romanian öljy.

Sopimus takasi käytännössä Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyön Euroopassa runsaan vuoden ajaksi. Kun Neuvostoliitto halusi selvittää Saksan kantoja ajankohtaisiin asioihin marraskuussa 1940 ulkoasiainkansankomissaari Molotovin vierailulla Saksaan, osoittautui, ettei Saksa suostunut enää mihinkään Neuvostoliiton toivomuksiin. Molotov saapui Saksaan neuvotteluihin 10. marraskuuta 1940 joutuen palaamaan tuloksetta Neuvostoliittoon 12. marraskuuta 1940.

Molotovin neuvotteluista marraskuussa 1940 Adolf Hitler antoi selonteon 22. kesäkuuta 1941:

»Raskain sydämin minä harkitsin asiaa. Me saksalaiset emme syö sanaamme. Pyysin Molotovin Berliiniin vierailulle neuvotellakseni tilanteesta. Molotov asetti minulle neljä kysymystä:

1) Molotovin kysymys: Suuntautuuko Saksan takuu Romanialle siinä tapauksessa, että Neuvostoliiton taholta tapahtuu hyökkäys Romaniaan, myös Neuvostoliittoa vastaan? – Vastaukseni: Saksan takuu on yleinen ja meille ehdottoman sitova. Mutta Venäjä ei ole koskaan meille ilmoittanut, että sillä Bessarabiaa lukuun ottamatta ylipäänsä on mitään etuja Romaniassa. Jo Pohjois-Bukovinan miehitys oli rikos tätä vakuutusta vastaan. Minä en sen vuoksi uskonut, että Venäjällä yhtäkkiä vielä voisi olla joitakin lisäaikomuksia Romaniaa vastaan.

2) Molotovin kysymys: Venäjä tuntee olevansa jälleen Suomen uhkaama. Venäjä on päättänyt olla sitä sietämättä. Onko Saksa valmis olemaan antamatta Suomelle mitään apua ja ennen kaikkea halukas vetämään kaikki saksalaiset joukot, jotka olivat vaihtoa varten kauttakulkumatkalla Kirkkoniemeen? – Vastaukseni: Saksalla enempää kuin tähänkään päivään asti ei ole mitään poliittisia intressejä Suomessa. Mutta Saksa ei voi pitää mahdollisena sietää uutta sotaa Venäjän puolelta pientä Suomen kansaa vastaan, varsinkaan kun emme koskaan voineet uskoa Suomen puolelta Venäjää vastaan kohdistuvaan uhkaan. Mutta emme ylipäätänsä toivo, että Itämerellä vielä kerran syntyy sotanäyttämö.

3) Molotovin kysymys: Onko Saksa valmis suostumaan siihen, että Neuvostoliitto puolestaan antaa takuun Bulgarialle ja että neuvostoliittolaisia joukkoja tässä tarkoituksessa lähetetään Bulgariaan, jolloin hän, Molotov, halusi selittää, ettei heidän tarkoituksenaan ollut tästä syystä esimerkiksi syrjäyttää kuningasta. – Vastaukseni: Bulgaria on suvereeni valtio, enkä tiedä, että Bulgaria on ylipäätänsä pyytänyt mitään takuuta Neuvostoliitolta niin kuin Romania on pyytänyt Saksalta. Sitä paitsi minun täytyy tämän kysymyksen johdosta neuvotella liittolaisteni kanssa.

4) Molotovin kysymys: Neuvostoliitto tarvitsee joka tapauksessa vapaan pääsyn Dardanellien kautta ja vaatii suojakseen muutamien tärkeiden tukikohtien miehitystä Dardanelleilta ja Bosporilta. Suostuuko Saksa siihen vai ei? – Vastaukseni: Saksa on valmis puolestaan aina suostumaan Montreux’n sopimuksessa määritellyn statuksen muutokseen Mustanmeren valtioiden hyväksi. Saksa ei ole valmis suostumaan venäläisten tukikohtien muodostamiseen salmien alueelle.»

Käytännössä Neuvostoliitto ei enää onnistunut lujittamaan asemaansa Itä-Euroopassa marraskuun 1940 jälkeen, kun taas siihen mennessä Saksa oli onnistunut valtaamaan Puolan lisäksi Belgian, Hollannin, Luxemburgin, puolet Ranskasta sekä pakottamaan Ranskan rauhaan, ja yrittänyt lannistaa Britannian lentopommituksin sopivaksi maihinnousulle.^lähde? Professori Arvi Korhosen luonnehdinnan mukaan Molotov katsoi Suomen kysymyksen ”tulleen keskustelussa Hitlerin kanssa riittävästi selvitetyksi, mutta sanomatta jäi, oliko hän siihen tyytyväinen”.

Käytännössä Saksan ja Neuvostoliiton välirikko näkyi diplomatiassa Jugoslavian osalta. Neuvostoliittolainen uutistoimisto Tass julkaisi 5. huhtikuuta 1941 tiedonannon, jonka mukaan Neuvostoliitto ja Jugoslavia olivat solmineet ystävyyssopimuksen samana päivänä. Jugoslaviassa oli tapahtunut 27. maaliskuuta 1941 vallankaappaus, jonka tarkoituksena oli kääntää maan ulkopolitiikka ja estää Jugoslavian ajautuminen akselivaltojen piiriin. Kuitenkaan mitään käytännöllistä apua ei Neuvostoliiton ystävyyssopimuksesta ollut, koska sen ratifioimisasiakirjojen vaihtamispaikaksi oli määrätty Belgrad, joka todennäköisesti Saksan hyökätessä joutuisi pian saksalaisten haltuun.

Saksa tiedusteli 28. maaliskuuta 1941, miten Jugoslavia suhtautuisi jatkossa Jugoslavian 25. maaliskuuta 1941 Belvederen linnassa allekirjoittamaan liittymissopimukseen. Vallan kaapanneen hallituksen ulkoasiainministeri Ninštšiš totesi, ettei sopimuksen allekirjoitusta peruta, mutta sitä ei myöskään todennäköisesti ratifioitaisi voimaan astuneeksi. Jugoslavia ei antanut Saksalle sen pyytämää selvitystä armeijansa liikekannallepanosta. Päivä Tass’n julkaiseman Jugoslavian ja Neuvostoliiton ystävyyssopimuksen jälkeen Saksa antoi 6. huhtikuuta 1941 muistiot Jugoslavialle Belgradissa ja Kreikalle Ateenassa, missä se perusteli sotilaalliset toimenpiteensä asemamaissa. Saksa miehitti Jugoslavian huhtikuun aikana.

Molotov–Ribbentrop-sopimus raukesi Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa liitto ja etupiirijaot Saksan kanssa pyrittiin unohtamaan.

Länsiliittoutuneet löysivät kopion Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta saksalaisarkistosta vuonna 1945. Viron kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Rahva Hääl julkaisi lisäpöytäkirjan tekstin ensimmäisenä lehtenä Neuvostoliitossa 10. elokuuta 1988.

Neuvostoliitto tunnusti virallisesti toisen maailmansodan alkuvaiheeseen liittyvät salaiset protokollat natsi-Saksan kanssa Mihail Gorbatšovin presidenttikaudella vuonna 1989. Elokuussa Pravda myönsi ensimmäisen kerran, että Molotovin ja Ribbentropin sopimuksessa oli sittenkin ollut salainen lisäpöytäkirja, jossa Neuvostoliitto ja Saksa olivat jakaneet pienet maat etupiireihinsä. Samassa yhteydessä Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi tuomitsi ne. Tätä ennen niiden olemassaolo oli jyrkästi kiistetty.

Venäläinen Historiallinen muisti -säätiö julkaisi kuvat alkuperäisestä sopimuksesta ja sen salaisesta lisäpöytäkirjasta toukokuussa 2019. Lisäksi lisäpöytäkirjan kopio on Deutsches Historisches Museumin kokoelmissa.

»Salainen lisäpöytäkirja.

1. Mikäli Baltian valtioihin (Suomi, Viro, Latvia, Liettua) kuuluvilla alueilla tapahtuu alueellisia tai poliittisia muutoksia, muodostaa Liettuan pohjoisraja Saksan ja SNTL:n etupiirien rajan. Tässä yhteydessä molemmat osapuolet tunnustavat Liettuan vaatimuksen Vilnan alueeseen.
2. Mikäli Puolan valtioon kuuluvilla alueilla tapahtuu alueellisia tai poliittisia muutoksia, Saksan ja SNTL:n etupiirien rajana kulkevat suunnilleen Narew-, Veiksel-, ja Sanjoet. Kysymys siitä pitävätkö molemmat osapuolet itsenäisen Puolan valtion säilyttämistä toivottavana, sekä miten tämän valtion rajat olisi vedettävä, voidaan ratkaisevasti selvittää vasta myöhemmän poliittisen kehityksen perusteella.--
3. Kaakkois-Euroopan suhteen neuvosto-osapuoli korostaa kiinnostustaan Bessarabiaa kohtaan. Saksalainen osapuoli ilmoittaa, ettei sillä ole mitään poliittista mielenkiintoa näitä alueita kohtaan.
4. Molemmat osapuolet pitävät tämän pöytäkirjan erittäin salaisena.

Moskova 23. elokuuta 1939»
(Maailmanhistorian Pikkujättiläinen 1988)