Lounaismurteet: ura, jollaista ei enää tehdä

Lounaismurteet ovat Lounais-Suomessa melko pienellä mutta tiheästi asutulla maantieteellisellä alueella (kolmio Vihti–Turku–Merikarvia) puhuttuja suomen kielen murteita. Lounaismurteet poikkeavat niin paljon suomen muista murteista, että esimerkiksi tutkija Heikki Paunonen on esittänyt, että jos lähtökohdaksi otetaan synkronis-strukturalistiset perusteet, lounaismurteita olisi pidettävä omana pääryhmään länsi- ja itämurteiden rinnalla.

Vanha kirjasuomi nojasi pitkälti lounaismurteisiin Mikael Agricolan ajoista lähtien aina 1800-luvulle asti.

Lounaismurteilla on runsaasti omaleimaisia piirteitä. Murrealue jaetaan usein seitsemään eri alaryhmään, joista kaksi (pohjoisryhmä ja itäryhmä) kuuluu varsinaisiin lounaismurteisiin ja loput viisi (Länsi-Uudenmaan murteet, Someron seudun murteet, Turun ylämaan murteet, Ala-Satakunnan murteet ja Porin seudun murteet) ovat niin sanottuja lounaisia välimurteita.

Lounaismurteiden kotoperäinen sanasto on laaja, ja niissä on myös paljon lainasanoja germaanisista kielistä. Muista suomen murteista poiketen sananalkuiset konsonanttiyhdistelmät ovat yleisiä, ja niitä esiintyy myös puhtaasti suomenkielisissäkin sanoissa; samoin lähes kaikissa onomatopoeettisissa sanoissa (präiskiä, fletku, krapsuttaa) on sananalkuinen konsonanttiyhdistelmä. Lounaismurteet ovat ainoa Suomen murreryhmä, jossa soinniton f-äänne esiintyy natiivina eli kotoperäisenä. Ääntämyksessä on myös muita ainutlaatuisia piirteitä, kuten eräiden vokaalien ääntäminen puolipitkänä (tavallisesti lyhyt) sekä niin sanottu mediaklusiili, puolisoinnillinen, äänne. Alueen tärkeimmät kaupungit ovat Turku, Pori, Rauma, Salo ja Uusikaupunki, joissa jokaisessa on oma murremuotonsa.

Varsinaisilla lounaismurteilla on paljon yhteisiä piirteitä viron kielen kanssa, minkä maallikotkin usein huomaavat. Asian historiallinen tausta on, että myöhäiskantasuomessa oli kolme murretta: pohjois-, etelä- ja itäkantasuomi. Pohjoiskantasuomea puhuttiin ilmeisesti Suomenlahden pohjoispuolella Lounais-Suomessa, kun taas eteläkantasuomalaisten asuinalueet sijaitsivat nykyisen Viron ja pohjoisen Latvian seudulla. Itäkantasuomalaiset asuivat puolestaan eteläkantasuomalaisten itäpuolella. Tämä ikivanha murrejako näkyy vielä nykyäänkin suomen murteissa, joten itämurteissa näkyy itäkantasuomen vaikutus, lounaismurteissa eteläkantasuomen. Tämän vuoksi lounaismurteet muistuttavatkin viron kieltä, joka sekin on saanut alkunsa eteläkantasuomesta. Lounaismurteet ovat kyllä kehittyneet pohjoiskantasuomen pohjalta, mutta niihin on noin vuosina 1–1000 kerrostunut lisiä myös Viron suunnalta eli eteläkantasuomeen perustuvasta kielimuodosta.

Monet lounaismurteiden ja viron samankaltaisuudet ovat erillisten kehitysten tulosta, eli ne eivät ole syntyneet toistensa vaikutuksesta. Kuitenkin tutkija Terho Itkonen on pitänyt ”varauksellisesti” mahdollisena, että lounaismurteiden sisä- ja loppuheitolla on virolaiset juuret. Hän on todennut, että loppu- ja sisäheiton esiasteeksi oletettavat vokaaliheikentymät olisivat omaksuttu useita sukupolvia ennen 1200-lukua, jolloin loppuheitto näyttää sekä lounaismurteissa että virossa ehtineen päätökseensä. Lounaismurteisiin on saatu virosta lainasanoja vielä ensimmäisen vuosituhannen jälkipuolella. Näyttää myös siltä, että lounaismurteiden lamppoi ’lampaita’, seippi ’seipäitä’ ‑taivutustyypillä on vastineita viron länsimurteissa. Tutkijat ovat pohtineet, että voisivatko ne olla virolaista alkuperää, mutta todennäköisesti ne ovat kehittyneet samanlaisiksi sattumalta. On otettava huomioon, että lounaismurteissa muodot lamppai, seippäi ovat edellä mainittuja muotoja tavallisempia ja vanhempia. Lounaismurteissa on joukko melko myöhäisiä virolaisia lainasanoja, esimerkiksi kaski ’(koivun) vesa’, mänkiä ’telmiä’, nummi ’kangasmaa’, pitkänen ’ukkonen’, valva(t)a ’valvoa’. Virolaista alkuperää voivat olla myös e:lliset vares ’varis’ ja jänes ’jänis’ ‑muodot. Lisäksi lounaismurteiden itäryhmälle eli Turun itäpuolisille murteille ominaista on, että niissä on vain sana mäki ison maastonkohouman nimityksenä. Sanaa vuori ei siis tunneta, kuten ei virossakaan, jossa on vain sana mägi. Itäryhmästä pitkälti Uudellemaalle jatkuu myös viroa (vir. käia) muistuttavan verbin käidä 'käydä' käyttö.

Lounaismurteille on hyvin luonteenomaista niin sanotut likaantumisverbit, jotka tarkoittavat subjektin tahriintumista jollain likaavalla aineella. Niitä voi murretta tunteva muodostaa vapaasti itse. Esimerkiksi ’tulee kuraiseksi’ on kurastu, ’tulee veriseksi’ on veristy, ’tulee sontaiseksi’ on sontastu, ’tahriintuu jauhoilla’ on jaohostu, ’tahriintuu voilla’ on voistu. Näissä verbeissä on siis johtimena -stu/sty ja kantavartalossa aina vahva aste (kuten sontastu, likastu). Tarkalleen sama verbityyppi on virossakin, esimerkiksi ligastub, nõgistub ja limastub ('likaantuu, nokeentuu, limoittuu'). On arveltu, että tämä piirre lounaismurteissa on kotoisin Virosta. Sieltä on aikoinaan tullut myös paljon muuttajia Varsinais-Suomeen.

Muun muassa painollisen tavun pitkät vokaalit diftongioituivat lopullisesti vasta 1600-luvulla, ja joissakin murremuodoissa niitä esiintyy yhä, esimerkiksi sää puhu sooppa (pro suopaa tai suappa 'sinä valehtelet'). Turun murteen sijamuodoista useat vastaavat viron kielen sijamuotoja. Yksi erikoisimmista on illatiivin pääte -sse, joka on lounaismurteiden pohjoisryhmän piirre ja jota esiintyy Turun lähellä, kuten pajasse(n) 'pajaan'.

Lounaismurteet tunnistaa parhaiten ehkä niiden erikoisesta rytmistä, joka johtuu painottomien ja painollisten tavujen välisestä jyrkästä erosta.

Monissa murreluokituksissa omaksi, lounaismurteista erilliseksi murreryhmäkseen luetaan lounaiset välimurteet. Niitä puhutaan varsinaisten lounaismurteiden ja hämäläismurteiden väliin jäävällä kapeahkolla vyöhykkeellä (kuvassa vinoviivoituksella), joka ulottuu Vihdistä Someron, Loimaan, Kokemäen ja Porin kautta Merikarvialle. Näissä läntisen Uudenmaan, lounaisimman Hämeen, koillisen Varsinais-Suomen ja keskisen Satakunnan murteissa lounaismurteiden ja hämäläismurteiden piirteet osittain sekoittuvat. Näistä murteista puuttuvat muutamat lounaismurteiden leimallisimmat piirteet, esimerkiksi pitkät vokaalit ovat säilyneet sanan lopussa ja loppuheittoa ei ole. Näihin murteisiin kuuluu esimerkiksi lounaishämäläinen Someron murre ja suurempien kaupunkien murteista Porin seudun murre.

Rauman murteen on kirjalliseen muotoon siirtänyt Hj. Nortamo teoksissaan. Hänen manttelinperijänään on pidetty kirjailija Tauno Koskelaa. Tämänpäivän tunnetuin 'raumangiälen' käyttäjä on murrekirjailija Hannu Heino.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hahmoista kersantti Hietanen puhuu lounaismurretta. Kun Linnan alkuperäiseen teokseen tehtiin murteentarkistusta, muokkauksen suoritti lounaismurteiden osalta Helsingin yliopiston suomen kielen professori Lauri Hakulinen.

Murrerunoilija Heli Laaksonen on julkaissut laajan kokoelman kolumneja ja runoja lounaismurteilla. Tunnetuin näistä teoksista on Laaksosen esikoisrunokirja, Pulu uis.

Turun murteella on julkaistu kirja Kui, sanos Aku, joka sisältää VeePee Lehdon kääntämiä Carl Barksin Aku Ankka -sarjakuvia.

Turun murteen kieliopin ja harjoituskirjan Tämmöttös julkaisi Turun yliopiston fonetiikan emeritusprofessori Kalevi Wiik vuonna 2002.

• Yleiskielen d:n vastine on joko soinnillinen dentaalinen frikatiivi [ð] (Vertaa englannin sanan this alku) tai r

paðas, verel ('padassa, vedellä').

• Yleiskielen ts vastine on joko t, tt tai soinniton dentaalinen frikatiivi [θ] (Vertaa englannin sanan thing alku); yleiskielen metsä taipuu

mettä : metän (yleisedustus)

mettä : mettän (välimurteiden pohjoisosassa)

meθθä : meθθän (Rauman-Eurajoen seutu).

• Aukeavien diftongien avartuminen: yleiskielen ie, uo ja yö edustuvat asuissa iä/ia, ua ja yä

nuar tyämiäs 'nuori työmies'; hiakka 'hiekka'.

• I-, u-, ja y-loppuiset diftongit ovat määräehdoin supistuneet eli redusoituneet:

koer(a), naora(a), kööh(ä) 'koira, nauraa, köyhä'.

• Loppuheitto eli apokopee: lyhyt sananloppuinen vokaali on kadonnut eräistä kaksitavuisista ja kaikista useampitavuisissa sanoissa; koskee myös sananloppuisia vokaaliyhtymiä kuten ua, yä, iä.

See om pitk ja teräv.

Mnuu halutta assu Eorjoel. ('Minä haluaisin asua Eurajoella')

• Sisäheitto eli synkopee, joissa kolmi- tai useampitavuisten sanojen toisen avoimen tavun vokaali kadonnut, jos ensimmäinen tavu pitkä ja kolmas tavu alkaa l-, m-, n-, r- tai v-kirjaimella.

Mnää ole suamlane.

Tänäp olis pernoi ja affni ruakan.

• Pitkät vokaalit lyhentyvät ensitavua edempänä ja viimeisen tavun klusiilit ja sibiliantit kahdentuvat.

Neep puises seippä olik korkkiat. ('puiset seipäät')

• Kaksois-l, -m, -n ja -r lyhentyvät pitkän vokaalin, diftongin ja painottoman tavun jäljessä:

käänetti 'käännettiin'

kualu 'kuollut'

kiäretti 'kierrettiin'.

• Yleiskielen ea- ja eä-loppuiset nominit saavat uudet muodot:

Talo o kauhian korkki / kauhian korkja / kauhian korkia ('korkea').

• Imperfektin tunnus on -s(i):

Hän istus ('istui').

• Sananalkuiset konsonanttiyhdistelmät ovat yleisiä, varsinkin klusiilin ja l:n tai r:n yhdistelmä:

Lopet nys se protkottamine ('valitus/valittaminen') ja menk klappama ('pesemään pyykkiä').

• F-äänne on yleinen:

affen, kaffe, faneri, föli jne.

• Rk:n ja lk:n astevaihtelua esiintyy:

märjä halvo ('märät halot').

• Heikko aste on tavallinen yleiskielen i-loppuisen diftongin edellä:

iðäne[n] 'itäinen'

kellane[n] 'keltainen'.

• Toinen tavu vokaali pitenee puolipitkäksi, jos ensitavu on lyhyt:

Mää asùn Turùs 'Minä asun Turussa'.

• Pitkät vokaalit ovat sanan ensimmäisen tavun jälkeen harvinaisia. Konsonanttien k, p, t ja s erikoisgeminaatiota esiintyy:

ihmissi 'ihmisiä'

kotti 'kotiin'.

• Monikon genetiivi on -tte (Vertaa viron kielen -de/-te):

kissatte 'kissojen'

autotte 'autojen'.

• Rauman seuduilla esiintyy myös tavujenvälinen h:

taloho, kylähä, silmhi.